Päivä kerrallaan

Lomailu jatkuu, ja tämä päivitys sisältää pari tapahtumarikasta päivää tältä viikolta.

Keskiviikkona 10.pvä, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, oli T.M. Revolutionin keikka Tokion Budokanilla. Meitä oli minä, toinen suomenvaihtari Heidi ja eräs hostsiskoni kaveri joka käy TMR:n keikoilla yksikseen. Joten saimme oppaan mihin pitää mennä ja mitä tehdä ^^.
Keikka alkoi seitsemältä ja kesti kymmeneen asti. Vaikka ulkona oli lähemmäs 40C lämmintä, oli Budokanilla mukavan viileää, ainakin niin kauan kunnes keikka alkoi. Ja kuten Japanissa yleensä, se alkoi minuutilleen seitsemältä. Ilmeisesti kaikkien konserttien alut seuraa samaa kaavaa, sillä alussa joku nainen puhui varmaankin turvallisuusohjeita, puheen jälkeen kaikki taputtivat, ja hetken päästä taputus vaihtu rytmikkäämpään ja bändi kannustettiin lavalle. Omat paikkamme olivat kakkoskerroksessa aika takana, että vaikka oli esteetön näkymä, oli paikat omaan makuun turhan kaukana. Alussa itseltä puuttui keikkafiilis kokonaan, sillä myös permannolla olleet penkkirivit jakoivat ihmiset hassun järjestettyihin riveihin vaikka kaikki seisoivat. Tunnelma oli väljä ja keikkafiilis kaipaa sitä tiettyä ahtauden ja tungoksen tunnetta... eikö?
Jo nelikymppinen Takanori oli pukeutunut tyylinsä mukaan mustiin PVC-vaatteisiin, useampaan kerrokseen, ja olisi lavaliikehdinnältään käynyt helposti kaksikymppisestä naisesta. Musiikista en tiennyt lähes mitään, mutta alun ysäripopitusten jälkeen ja ensimmäisen puheosuuden (joka oli japania osaamattomalle turhan pitkän tuntuinen) jälkeen päästiin vähän rokimpiin tunnelmiin, ja voin sanoa jopa pitäväni joistakin biiseistä. Takanorin heittäessä neljännen kerran vaatetta pois alkoi mietityttämään että kuinka monella vaatekerroksella hän oikein esiintyy?

Japanilaiset ovat myös hiljaista keikkakansaa, kappaleiden jälkeen kiitettiin aplodein ja huudahduksin, tyhjät tilat täytettiin huutelemalla bändiläisten nimiä (ehdotin Heidille että huudetaanko "Suomi!" tai "Timo Soini" sinne "Takanoriiiii!" huudahdusten sekaan), ja uuden kappaleen alussa kaikki jäivät kuuntelemaan hiljaa. Suomessahan kun uusi kappale tunnistetaan, kaikki huutavat pari sekuntia, ja hiljenevät, enemmän tai vähemmän, sen jälkeen.

Fanserviceltäkään ei vältytty (miksi pitäisikään?), ja encoren alkaessa oli tunnelmat korkealla. Encoren alussa lavalle tuli joku toinen jätkä puhelemaan ja kun kysäsin hostsiskoni kaverilta kuka hän oli, kävi ilmi että hän oli jonkun pelin tuottaja (?). Muuta en saanut selville. Tuottaja piteli isoa mustaa laatikkoa josta Takanori sitten nykäisi kaksi lappua, ja lappujen osoittamilla paikoilla istuvat saivat arpoa toisesta mustasta laatikosta kaksi encore kappaletta.

Siinä vaiheessa kun koko yleisö nykäisi Takanorin esimerkistä pyyhkeet esille (kappaleen "liikkeet" vaativat sitä) rupesin miettimään että miksi kukaan kantaisi isoa käsipyyhettä keikalla mukana? Olihan se hikistä puuhaa, mutta se kuuluu asiaan! No, itselläni oli mukana vain nenänliinankokoinen rätti, joten jätin sen käsilaukun taskuun suosiolla.
Hassuinta oli kanssa että koko yleisö heilutti käsiään samaan rytmiin, samaan aikaan samat liikkeet. Hitaimmissa kappaleissa, missä Suomessa olisi vähintään sytkärit vedetty esiin, seisoivat japanilaiset nätisti paikoillaan, kädet alhaalla.

Meininki ei ollut yhtään niin hurjaa ja hikistä kuin Suomessa, mikä vähän latisti omia jälkifiilenkejä, mutta hieno keikka kaikenkaikkiaan. Keikkapaitaa ei jääty jonottamaan, koska jono taisi kiertää pitkälle Budokanin ympäri, mutta liput jäi muistoksi.
Ja jopa pienen seikkailun jälkeen pääsimme kotiin puoli yhdeksi.

Seuraavana aamuna herätys viideltä. Matkaan lähdettiin ennen kuutta ja bussi Fuji-vuorelle lähti seitsemältä. Mukana oli toinen hostsiskoni, mama, ja pari YFU kaveria. Matkan piti kestää kaksi tuntia, mutta ruuhkien takia meni kolme. Mama oli sanonut että laittakaa päälle pitkät housut ja pitkähihaiset koska vuorella on kylmä... No, vuorella oli mukavan viileää varjossa, ja siellä vietimme ehkä kaksikymmentä minuuttia koko matkasta, muu aika meni bussissa tai bussin ulkopuolella siinä 40C:n kuumuudessa. Yllättävää kyllä, väsymys ei iskenyt koko matkan aikana vaikka takaisin Yokohamassa oltiin vasta yhdeksältä, kiitos sen 30km liikennejumin. Kotona oltiin kymmenen maissa.

Matkan aikana pysähdyttiin yhdessä suuressa puutarhassa ja poimimaan persikoita. Myös vessataukoja oli useampi. Vuorelle mentiin bussilla puoleen väliin, ja siinä sitten oli tunti aikaa kierrellä ja sitten takaisin bussiin. Vuorelta ei nähnyt kylläkään juuri mitään, koska oli kokonaan pilvien peitossa, mutta kävelimme hetken viileässä metsässä ja kuvasimme... pilviä.
Ja tähän loppuun vielä pari kuvaa reissulta:

 Fuji-vuoren huippu pilvien lomasta.

 Näkymiä Fuji-vuorelta.

 Metsää Fuji-vuorella.

 Näkymiä Fuji-vuorelta.

Tuolla käytiin poimimassa niitä persikoita.

Tänään tässä kirjoitellessani olen meinannut nukahtaa useampaan otteeseen. On läjä postikortteja kirjoitettavana ja lähetettävänä... Mutta nyt taidan vain mennä lukemaan ja nukkumaan =^-^=.

Mata ne~~