Less than two months...

Viime päivityksestä taas vierähtänyt jokunen tunti... joten ehkä mä taas kirjottelen jotain teidän iloks.

Heti ekaksi; en varmaan maininnut liittyneeni viimein koulussa klubiin? Jeps, näin tein. Nyt käyn joka tiistai ja torstai kolmannessa kerroksessa teeseremonia-klubissa. Ja voin sanoa että nyt harmittaa kun en liittynyt jo aikaisemmin! Ihmiset ovat todella ihania ja kannustavia, ja perinteistä teeseremoniaa on hurjan kiva opetella. Se on todellakin yhtä seremoniallista kuin kaikki kyodo, iaido sun muut taistelulajit. Missä järjestyksessä mikäkin viedään teentekopaikalle, millä jalalla astut tataminreunan yli, miten bambukauhaan tartutaan missäkin tilanteessa, millä tavalla se maaginen punainen liina taitellaan missäkin tilanteessa... Aivan huippua! Miksei Suomessa oo mitään tämmöstä? Pitääkin tarkistaa teeseremonian harrastusmahdollisuudet Suomessa, haluaisin niin kovasti jatkaa tätä harrastusta.

Olisikohan koulusta muuta..? Tosiaan vaihdoin fitness-liikuntatuntini jokaviikkoiseen lentopallotuntiin. Ja kyllä kannatti! Opettaja on sama, vanha, hassu, isohko mies, ja hurjan mukava! Myöskin ryhmässä on jokapäiväisiä kavereitani ja muihinkin olen tutustunut joukkueiden vaihtuessa. Lentopalloa en niinkään osaa... Ainakaan täällä japanilaisten rinnalla, he tuntuvat osaavan kaiken. Mutta minä tsemppaan!
Tähtäys minulla ainakin onnistuu todella hyvin, olen ampunut pallon päin opettajan päätä kolmesti, viimeksi tänään. Kertaakaan ei ole osunut. On minunkin päätäni päin lauottu, ja osuttu, mutta ei se siitä kärsi :)). Paineita tuo myöskin liikunnan ollessa sekaryhmässä, poikia on viisi, mutta siltikin he ovat huomattavasti tyttöjä parempia. Tämä on eka kerta sitten kakkosluokan kun samassa ryhmässä on poikia, tai samassa joukkueessa. Mutta kivaa on! Polvet vain tuntuvat olevan vähän kovilla, kun heittäydyn polvilleni pelastaakseni pallon osumasta maahan tai kurkottelen liian kauas... Kipeäksihän ne tulee, mutta sitten on hyvä syy käyttää hissiä kolmen kerroksen takia :)).

Myöskin eilen (keskiviikkona) oli meidän kutoskerroksen porukan lempiopettajan synttärit. Me odottelimme kerroksen perällä juhlapaukkujen ja kakkujen kanssa, kun yki oppilaista kävi hakemassa Kiichin sinne. Kun he astuivat nurkan takaa, kaikki räjäyttivät paukut yhtäaikaa ja alkoivat laulaa. Sensei meinasi paeta takaisin nurkan taakse.
Keskiviikko oli muuten kurja päivä, amerikkalaisen vaihtarin käyttäytyessä kuin amerikkalainen pentu, ja lopulta itse lähdin lähes itkien kotiin. Kakkoskerroksen kaapeilla yksi niistä uusista ykköspojista tuli juttelemaan, ja yleensä en jaksaisi jatkaa keskustelua sen pidemmälle, mutta sinä päivänä oli ihana huomata kuinka kohteliaita japanilaiset pojat osaavat olla. Kyseinen amerikanvaihtari on vieläkin minulle sadan jenin omenatee purkin velkaa...

Viime viikonlopun vietin pe-la kaverin luona yökylässä. Meitä oli neljä, eikä koko talossa ollut muita meidän lisäksi. Tehtiin ihan liikaa takoyakia, ja pelattiin takoyakeilla venäläistä rulettia, josta pelkurimaisesti jättäydyin pois. Takoyaki taikina + mausteet + sokeri tai rusinat ei kuulosta kovin hyvältä, mutta sitten jos sisällä on umeboshi (eräänlainen hapan, etikassa säilötty aprikoosin tapainen hedelmä), teelusikallinen vasabia tai inkivääritahnaa... Tai mukavasti chilijauhetta, ei kokemus varmastikaan olisi kovin helposti unohdettava. Itse vihaan umebosheja, vaikka suurinosa niistä pitääkin.
Perjantai-iltana katsottiin kaksi leffaa putkeen (Sinkkuelämää ja Yes-man), nukkumaan mentiin puol neljä, ja herättiin kaksikymmentä vaille yksitoista. Aamupala lopetetiin kahdentoista jälkeen, jonka jälkeen vain yleisesti riehuttiin, kunnes kahden maissa aloitettiin Titanic. Minä ja Lucy katsoimme leffan alusta asti, kahden muun tullessa mukaan puolivälissä. Loppusuoralla meistä kolme itki, minä mukaanlukien, ja leffan loppuessa ulkona oli pimeää - meillä pyjamat vielä päällä.
Sunnuntaina olin todella väsynyt, eikä millään olisi huvittanut lähteä luokan tyttöjen ja opettajan kanssa millekään kävelylle, mutta kiltisti lähdin mukaan. Matka oli pitkä, ja jo tunnin matkaamisen jälkeen minulla meinasi räjähtää pää opettajan sähläykseen, mutta lopulta paikan päällä oli tosi kaunista. Arvatkaas kuka unohti kameran kotiin? Juuri niin, minä. Kävimme myös semmoisella alueella, johon oli tuotu vanhoja perinteisiä japanilaisia taloja ympäri Japania, ja niistä oli rakennettu sitten eri prefektuurien vanhoja kyliä. Ainut asia mitä tämän matkaajan päähän mahtui: "voi kunpa tänne pääsisi larppaamaan!". Kyllä, se oli kuin olisi kävellyt vanhassa japanilaisessa kylässä, sellaisessa mitä telkkarista näkee. Kuten Viimeinen Samurai, tai Geishan Muistelmat -elokuvissa. Pystyin jo sielunisilmin näkemään joukon hulluja Jyväskylän Lyseolaisia ryntäilemässä liukkaita polkuja pitkin kimonoissa ja ninjapuvuissa! Harmi vain että se taitaa olla mahdotonta toteuttaa...

Ja loppuun vielä kappale mitä opettelen laulutunneilla, koska 19. pvä joulukuuta on konsertti. Omasta ryhmästämme tasan kahdella on japaninkielinen laulu; itse olen toinen heistä. Paineita lisää myös se, että kappale on japanilaisille lähes yhtä tärkeä kuin "Suojelusenkeli" on suomalaisille. Ja esitys pitäisi laulaa ilman nuottia edessä... Huhhuh. Tässä tarkoituksessa koulussa olevat pianohuoneet ovat erittäin käteviä. Päätinkin ottaa nyt tavaksi vähintään joka torstai toisella tunnillani kipaista sinne, harjoitella itsekseni puoli tuntia, ja jatkaa sitten hyppyä muilla opinnoilla. Pianohuoneet ovat siit kymmenennessä kerroksessa olevat huoneet, joissa voi soittaa pianoa ja laulaa, eikä kukaan kuule sitä huoneen ulkopuolelle. Tai kuulee jos on oikein hiljaista, mutta yleensä ei ole. Kyseessähän on musiikkikerros.

Tuossa kyseinen biisi.

Randomit kuvaspämmäilyt taitavat tältä kertaa jäädä, vannon että seuraavassa päivityksessä on kuvia enemmän kuin tarpeeksi!
Täällä vielä kaksi kuukautta sinnittelen ja sitten pitäisi palata sinne takaisin. Miten tarkenen tammikuun -10 asteessa kun +17 C pitää olla jo pipo päässä? Vähän ovat lähtöfiilikset viime kerrasta muuttuneet, ja olo on niin sekava kuin olla voi... Tuli tästä aiheesti juteltua toisen suomenvaihtarin kanssa, ja haluaisin jakaa hienot ajatukset tästä keskustelusta:
yunikon: "Japani ei oo enää se, mikä se oli sillon, ku astuttiin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla, 27. huhtikuuta, klo 17.30."
Jusa: "Se on ehkä sama maa, mut ei TODELLAKAAN enää sama meille, sil on nykyään ihan eri merkitys..."

Näihin sanoihin on hienosti tiivistetty varmasti meiän kaikkien fiilikset tällä hetkellä... Miettikäähän sitä sitten :P

As u know, Finland lays between Russia and China...

Saatte tän päivityksen jo näin pian edellisen jälkeen!
Otsikko... näinhän se on -ainakin amerikkalaisen vaihtarin mukaan :)). Niistä kahdesta jätkästä on tullu mun veljiä, ruotsalainen on mun isoveli, ja amerikkalainen on pikkuveli. Molempia kiusaan tasavertasesti. Ruotsalaiselle en oo suuttunut kun kerran, kun se kehtas väittää että Muumit ovat Ruotsista, silloin napsahti. Muuten tullaan oikeen hyvin toimeen, mitä nyt vähän hattuillaan ja kettuillaan koko ajan :DD. Mutta huippu seuraa!
Myöskin meistä on tullut japanilaisten kanssa hurjan hyviä kavereita. Viiden tytön kanssa olen todella läheinen, joista kaksi ovat vielä hurjan tärkeitä. Myös jätkien kanssa ollaan hyviä kavereita, nyt kun ne uskaltaa mulle puhuakin. Taksu on hurjan ihana (muut kutsuu häntä apinaksi, mutta musta se on vähän julmaa..) kun se niin kovasti yrittää puhua mulle englantia, mutta en oikeestaan saa siitä selvää, niin sit vaihetaan aina japaniin. Jotenki en olis koskaan uskonu et voisin saada puolessa vuodessa näin hyviä ystäviä kaikista ;__; Myöskin ihmiset, joille en yleensä puhu, mutta jotka hengaa samassa porukassa, niin hekin moikkaavat käytävillä ja hymyilevät ja kuuntelevat jos yritän japaniksi solkottaa jotain. Myöskin kolme hupsua tyttöä lauloivat venäjänkielistä versiota laulusta Volga, Volga... ja satuin mainitsemaan että tuosta on suomenkielinenkin versio.. :DD Jotenki nää tuntuu tietävän kaikki ikivihreet iskelmäbiisit Suomesta. Kuten Tshingis Khan ja tuo Volga, Volga...
Ja näiden ihanien ihmisten takia koulussa tulee hengattua viiteen-kuuteen asti illalla, plus siihen vielä tunnin kotimatka. Kotona olen vain niin väsynyt että yleensä ehdin nukkua jonkun 40min, minkä jälkeen menen syömään, tarkistan sähköpostin, käyn suihkussa ja takaisin nukkumaan. Opiskellakin pitäisi jossain välissä. Mutta juuri noiden ihaninen ihmisten takia hirvittää lähteä kotiin reilun 2kk päästä. Sain yhden tärkeän ystävän lähes itkemään Presentation-tunnilla, kun kerroin hänelle että lähden kotiin tammikuun alussa. Myöskin harmittaa, koska kaikki nämä ihmiset ovat lukion kolmannella, jonka takia he lukevat koko ajan pääsykokeisiin, josta taas seuraa ettei heillä ole aikaa lähteä leikkimään (kuten japaniksi sanotaan), ja se harmittaa heitä itseäänkin hurjasti. Tänäänkin Sunny sanoi että heti kun hän on selvittänyt joulukuunalun pääsykokeet, "Ippai asobou!" eli, leikitään hurjan paljon! Olen viettänyt monta iltaa ja melkein yötäkin itkien vain sen takia, että en yksinkertaisesti halua jättää näitä ihmisiä tänne.

Kotiinpaluun fiiliksiä myös yleisesti; olen hurjan helpottunut että pääsen tästä isäntäperheen taakasta eroon. Vaikka se on olennainen osa vaihtovuotta, on todella vaikea sopeutua uuteen perheeseen, sen sääntöihin ja tapoihin, varsinkin jos säännöt vaihtuvat sitä mukaa millä tuulella hostäiti on. Olen yksinkertaisesti iloinen että voin viimein tehdä jotain mitä haluan, ilman hurjaa rumbaa siitä voiko näin tehdä, ja pitää kysyä perheeltä ja kuka heittää asemalle ja onko se ok järjestön puolesta. Siinä on ensimmäinen hyvä puoli.
Ja siihen ne taitavat jäähäkin...
Itsellä on tällä hetkellä niin ristiriitainen olo, että ei mitään rajaa. Toisaalta, haluaisin palata Japaniin, ja niin varmasti teenkin, mutta siltikin Suomessa on omat hyvät puolensa. En varmasti halua elää Japanissa loppuelämääni, mutta miksen vaikka pari vuotta? Siltikin Suomeen jäävät ne tärkeät ihmiset joiden kanssa olen elänyt koko ikäni... Tuntuu kuin pitäisi valita enemmänkin ihmisten kesken kuin maan kesken. Ja myöskin miten itse tuntee.... Ristiriitaista.

Mutta viimeaikoina olen tsempannut kielen kanssa ja tällä hetkellä pystyn keskustelemaan japaniksi aika hyvin kaikesta. Tietenkin helpottaa jos juttelukumppani on englannintaitoinen, niin voi väliin heittää englanninkielisiäkin sanoja. Ja joidenkin kanssa voi jopa sekoittaa suomea sekaan! Mi-chan ainakin opiskelee ahkerasti suomea, ihanasti piristi omaa ankeaa päivääni facebookin seinälle Mi-chanilta tullut viesti SUOMEKSI: "Annika, sinä olet elefantti. Joten, minä rakastan sinua." Oli ehkä maailman ihanin ;__; Myöskin amerikan vaihtari opiskelee ahkerasti: "En välitä, olet hiton ärsyttävä." "Narttu" "H**ra" "P*rkele" sujuvat jo kohtalaisen hyvin. Ruotsiakin hän yritti opetella, mutta päätti että suomi on kivempi, koska se kuulostaa aivan kuin manaisit demoneja esiin... Mistä lie senkin keksi.
Tässä syyt miksi en halua kotiin vielä.

Tällä viikolla myös kaksi upeaa lomapäivää, ja hengattiin Minato Miraissa kavereiden kanssa. Ja oli huippua! Perinteisesti loppuun kuvaspämmiä näistä päivistä:

 

Mmm... Cold Stonen jäätelö <3

 

Yokohaman merenrantaa...

 

Random puu.

ENSIMMÄINEN Pikaraamen!

 Ja lisää raamenia.

Okei, tätä tuskin tajuutte, mutta siellä oli CHICKIN!

 Chinatown

Ja sitten taas näkymisiin, niinhän :))