Eilen taas havahduin siihen, kuinka en illalla saanut nukuttua kun päässä pyörivät kaikki asiat mitä olen viime vuoden aikana kokenut. Tasan vuoden. Vuosi ja päivä sitten, maaliskuun 11. päivä, olin onnellisena -ja jokseenkin hermostuneena- istumassa rokotuskeskuksen aulassa, odottaen vuoroani japanin aivokuumeen viimeiselle pistokselle. Radiosta kuului YLEn aamu-uutiset: "Aikaisin aamulla Suomen aikaan iski Japaniin voimakas, kahdeksan richterin maanjäristys, jota seurasi tuhoisa tsunami." Muistan vieläkin sen vilkaisun minkä vaihdoin isäni kanssa. No, tässä vaiheessa ei ollut ajatustakaan siitä kuinka isosta asiasta sitten loppujen lopuksi oli kyse. Sekin valkeni seuraavana päivänä.
Soitto tuli Jyväskylän Torikeskuksen käytävällä, että matkaanlähtöä on siirretty. En vielä silloin voinut arvata kuinka paljon, mutta ensimmäinen tunne oli helpotus. Mutta soittoja jatkui, maanantaina olisin ollutkin valmis lähtemään matkaan, mutta myöhemmin tuli soitto, että lähtöä siirrettiin taas. Ja taas. Oli meillä se kriisipalaverikin YFUn toimistolla, ja lähtö siirtyi huhtikuun lopulle. Monena iltana itkin sekaisin tuntein, koska halusin matkaan, mutta siltikin minua pelotti edes toivoa lähtöä, varsinkin kun AFS:n kautta lähtevän kaverini koko vuosi peruttiin.
Mutta kohta löysin itseni Helsinki - Vantaan lentokentältä, halaamassa vanhempiani, ja lopulta kadoten turvatarkastusten läpi koneeseen. Kasvuni vahvemmaksi ihmiseksi alkoi... ja jatkuu edelleen. Joka päivä tajuan yhä selvemmin, kuinka kiitollinen olen hostperheelleni, ja varsinkin Papalle. Kuinka hyviä ystäviä sain, ja joita ikävöin joka päivä, joskus enemmän joskus vähemmän. Hyvästit bussiterminaalissa olivat kamalat. Lucy ja Shoko, parhaat kaverini, tulivat lentokentälle asti vastaan, mutta muille jouduin vilkuttamaan jo Yokohamassa.
Kaikki tämä tuntuu hirveän kaukaiselta. Kolme kuukautta Suomessa, ei kuitenkaan ole muuttanut minua niin radikaalisti kuin kolme kuukautta Japanissa. Olen erilainen; olen rohkeampi ja vahvempi, uskallan olla ylpeästi se kuka olen, ja pitää puoleni. Mutta osaan myös olla kiitollinen näistä ihmisistä täällä, heistä jotka ovat olleet elämässäni aina; isosiskoni ja vanhempani. Heille kuuluu myös suuri kiitos tämän mahtavan vuoden mahdollistamisesta ja tukena olosta välimatkasta huolimatta. Kiitos kuuluu myös kaikille jotka ovat lukeneet blogiani edes joskus, vaikka se ehkä on pitkäjänteinen ollutkin. Toivottavasti tästä oli apua tuleville Japanin vaihtareille.
Jätän blogin vielä tänne lillumaan, ehkä tästä on vielä jollekin apua, mutta myös osaksi siksi, että jos saan nyt aikaiseksi jatkaa virkkausharrasteluani ja muuta askartelua, niin voin sitten niistä alkaa julkaisemaan asiaa täällä.
Kiitos vielä kaikille! ありがとう ございます！
Vaihto-oppilasvuoteni Japanin Yokohamassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste YFU. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste YFU. Näytä kaikki tekstit
maanantai 12. maaliskuuta 2012
perjantai 16. syyskuuta 2011
Dance the night away~
Ja viime päivityksen jälkeenkin ollaan vielä hengissä, hädin tuskin...
Perjantai-illan karaokesta (josta kerroin viime kirjoituksessa) selvittiin kunnialla läpi! Yllätykseksi siitä kymmenien, jollei satojen tuhansien kappaleiden luettelosta löytyi mm. HIMiä, Nightwishia (sekä uutta että vanhaa), The Rasmusta, Sonata Arcticaa... yms. Epätoivoisesti yritin etsiä myös suomeksi laulavia bändejä, mutta niitä ei löytyny. Hiukan arkailin siellä japanilaisten seurassa ja yritin pysytellä vain englanninkielisissä kappaleissa, mutta yllytyksestä lauloin myös MUCCun Kokoro no nai Machin, yksi lempibiiseistäni <3.
Seuraavana päivänä, lauantaina, oli sitten taas YFU tapaamista Yokohamassa. Tällä kertaa paikalla olivat itseni lisäksi thaimaalainen vuosivaihtari, Mari suomalaisvaihtari ja kaksi lukukausi vaihtaria; toinen Belgiasta ja toinen Intiasta. Tapaamisessa oli myös aluevalvojia ja lukukausivaihtareiden host-porukoita. Itse tapaaminen taasen oli tylsä, ensin meitä vähän tentattiin japaninkielestä, ja loppu ajan AR:t juttelivat sitten virallisia hostien kanssa, ja me oppilaat istuimme puolitoistatuntia tekemättä yhtään mitään. Se siitä tapaamisesta sitten. Käytiin kyllä vielä Tapin (thaimaalainen) ja Yanan (belgialainen) kanssa purikurassa. ^-^
Maanantai oli taasen niitä harvinaisia angstipäiviäni täällä. Mikään ei huvittanut, itkin lähes koko ajan, koska lauantaina AR:ltä saamani haukut laskivat itsetunnon nolliin ja Mamakin oli kireällä päällä. Kaikki sitten helpotti kun pääsi vähän ulkoilmaan kun käytiin syömässä lounasta, ja loppu päivä olikin sitten helpompi, mutta en tule edelleenkään toimeen AR:räni kanssa.
Tiistaina ja keskiviikkona minut oli sitten värvätty perhetutun päiväkotiin apulaiseksi. Opettajia oli noin 20, joista yksi oli mies, ja kaikki olivat SUPER kilttejä ja mukavia! Tiistain olin viisi-kuusi vuotiaiden ryhmässä leikkimässä ja piirtelemässä, ja keskiviikkona sitten kolme-neljä vuotiaiden ryhmässä. Ensialkuun kaikki lapset tuijottivat minua O.O ilmeellä, mutta sitten vähän ajan päästä minua revittiin käsistä erisuuntiin ja ruinattiin leikkimään ties mitä. Päästessäni kotiin olin niin poikki että nukuin kaksi tuntia.. :DD
Keskiviikon lapset olivat vielä ujompia, mutta sitten kun menin hiljaisesti niitten rakennuspalikoilla leikkivien lasten keskelle, niin kohta kaikki olivat tökkimässä minua ja tunkemassa syliin. Parhaillaan viisi pikkulasta istui sylissäni... Tulihan siinä myös itkua ja tappelua kun kaikki olisivat halunneet istua siinä yksin, tai pitää kädestäni kiinni, mutta kyllä siitä sitten lopulta selvittiin. Keskiviikkona oli myös hätäharjoituspäivä, eli jos iskee iso maanjäristys, miten toimitaan. Lapset olivat ihan kauhuissaan vaikka kyseessä oli vain harjoitus. Tämän takia pääsin kotiin vähän aikaisemmin, mutta ensin se perinteinen puhe koko työntekijä porukalle. En keksinyt muuta sanottavaa kuin: "Meccha tanoshikatta! (Sika kivaa!)" ja kaikki rupesivat nauramaan ja taputtamaan minulle :)) Sain myös johtajilta palkkioksi tuommoisen monikäyttökynän.
Sitten torstaina ja perjantaina taas kouluun. Perjantaina amerikkalainen opettaja Greg, oli tuonut oman sarjansa Geomagnetic (joku semmonen eikö?) kouluunsa, ja kun olin pitänyt esitelmäni Global Issues tunnille, istuimme noin seitsemän oppilasta plus Greg, siellä luokassa ja kokosimme niistä kaikkea hauskaa. Oli ihan huippua!!
Perjantaina oloni oli hiukan flunssainen, ääni painoksissa ja päätä särki, mutta jätin asian kertomatta Mamalle, koska illalla oli tosiaan alice ninen keikka. Pikkusiskon kanssa mentiin sinne, ja oli kivaa! En vieläkään tajua miksi japanissa kaikki heiluttelee käsiään samaan tahtiin (en nyt muista mikskä sitä kutsuttiin) ja samat liikkeet kaikilla... Eikä ne kaikki liikkeet ollu ihan helpoimmasta päästä, mutta itsekseni siellä heiluttelin ja kivaa oli. Paikat olivat aika kaukana, mutta hyvin näki. Jätkät vetivät upean keikan basso- ja rumpusooloineen, fanipalveluineen ja hienoine tehosteineen. Ostinpa keikalta vielä (kalliin) hupparinkin ja tuossa se on naulakossa, Nirvana-kissa irvistelee.
Lauantaina olikin sitten arvattavasti lämpö koholla ja ääntä ei lähtenyt nimeksikään. Vaikka makoilin koko aamupäivän, väsytti aivan vietävästi ja Mama joutui peruuttamaan päivälle suunnitellun kalligrafia tunnin. Otin siinä sitten päikkäreitä ennen puhelinkonferenssia Suomeen kamujen kanssa <3. Lauantai ja sunnuntai tapeltiin läpi tuommoisten geeliläpysköjen avulla. Ne on tuommoisia n. 10cm pituisia ja n. 4cm leveitä läpysköjä, joittenka toisella puolella on hiukan tahmea, kylmägeelin tapainen sininen geeli, ja se liimataan otsaa vasten ja se tuntuu kylmältä. Auttaa päänsärkyyn ihanasti, ja se raikas mentholin hajukin sai tukkoisen nenän auki.
Maanantaina takaisin kouluun maskin kera. Kyllä se osasi olla ahistava ja hiostava, mutta kestin sen kanssa lähes koko koulupäivän. Tanssittuakin tuli ihan vähän, koska ei ihan vielä flunssa antanut siihen mahdollisuuksia.
Tiistaista lähtien onkin sitten harjoiteltu ahkerasti, vaikka nenä onkin vielä tukkoinen, niin koreografiat luistaa ja jotenkin jäi sitten minun hommakseni editoida biisit sopiviksi. Niitä tässä on niskavääränä väännetty kaksi iltaa ja huomenna toivottavasti saa valmiiksi.
Eilen käytiin myös ostoksilla Maman kanssa, koska UniQlohon oli tullut talvimallistot, ja Mama halusi että minulle ostetaan villakangastakki vielä kun kokoja on paljon jäljellä. Nyt mun naulakossa roikkuu PAINAVA miesten villakangastakki joka on ihana <3 Tarttuipa mukaan myös kaksi neuletakkia. Ja vaikka tuo koulu-univormu on kesähelteillä jääny käyttämättä, koska sitähän ei meidän koulussa vaadita, haluaa Mama silti ostaa minulle myös talviversion. Paksumpi hame yms. En pistä vastaan, kyllä sitä varmasti tulee vielä käytettyä, kunhan ilmat viilenevät.
Mutta nyt viikonloppu edessä ja aion nukkua aivan liikaa, koska väsyttää. Huomiseksi tosin suunnitteilla Ikebana-tunti ja soittoa taas sinne Suomeen päin. Sunnuntaina nukkumista, ja maanantaina harkkoja, vaikka onkin Japaninlaajuinen vapaapäivä. Huhhuh.
Loppuun vielä se MUCCun biisi, josta tuolla aiemmin puhuin.
Perjantai-illan karaokesta (josta kerroin viime kirjoituksessa) selvittiin kunnialla läpi! Yllätykseksi siitä kymmenien, jollei satojen tuhansien kappaleiden luettelosta löytyi mm. HIMiä, Nightwishia (sekä uutta että vanhaa), The Rasmusta, Sonata Arcticaa... yms. Epätoivoisesti yritin etsiä myös suomeksi laulavia bändejä, mutta niitä ei löytyny. Hiukan arkailin siellä japanilaisten seurassa ja yritin pysytellä vain englanninkielisissä kappaleissa, mutta yllytyksestä lauloin myös MUCCun Kokoro no nai Machin, yksi lempibiiseistäni <3.
Seuraavana päivänä, lauantaina, oli sitten taas YFU tapaamista Yokohamassa. Tällä kertaa paikalla olivat itseni lisäksi thaimaalainen vuosivaihtari, Mari suomalaisvaihtari ja kaksi lukukausi vaihtaria; toinen Belgiasta ja toinen Intiasta. Tapaamisessa oli myös aluevalvojia ja lukukausivaihtareiden host-porukoita. Itse tapaaminen taasen oli tylsä, ensin meitä vähän tentattiin japaninkielestä, ja loppu ajan AR:t juttelivat sitten virallisia hostien kanssa, ja me oppilaat istuimme puolitoistatuntia tekemättä yhtään mitään. Se siitä tapaamisesta sitten. Käytiin kyllä vielä Tapin (thaimaalainen) ja Yanan (belgialainen) kanssa purikurassa. ^-^
Maanantai oli taasen niitä harvinaisia angstipäiviäni täällä. Mikään ei huvittanut, itkin lähes koko ajan, koska lauantaina AR:ltä saamani haukut laskivat itsetunnon nolliin ja Mamakin oli kireällä päällä. Kaikki sitten helpotti kun pääsi vähän ulkoilmaan kun käytiin syömässä lounasta, ja loppu päivä olikin sitten helpompi, mutta en tule edelleenkään toimeen AR:räni kanssa.
Tiistaina ja keskiviikkona minut oli sitten värvätty perhetutun päiväkotiin apulaiseksi. Opettajia oli noin 20, joista yksi oli mies, ja kaikki olivat SUPER kilttejä ja mukavia! Tiistain olin viisi-kuusi vuotiaiden ryhmässä leikkimässä ja piirtelemässä, ja keskiviikkona sitten kolme-neljä vuotiaiden ryhmässä. Ensialkuun kaikki lapset tuijottivat minua O.O ilmeellä, mutta sitten vähän ajan päästä minua revittiin käsistä erisuuntiin ja ruinattiin leikkimään ties mitä. Päästessäni kotiin olin niin poikki että nukuin kaksi tuntia.. :DD
Keskiviikon lapset olivat vielä ujompia, mutta sitten kun menin hiljaisesti niitten rakennuspalikoilla leikkivien lasten keskelle, niin kohta kaikki olivat tökkimässä minua ja tunkemassa syliin. Parhaillaan viisi pikkulasta istui sylissäni... Tulihan siinä myös itkua ja tappelua kun kaikki olisivat halunneet istua siinä yksin, tai pitää kädestäni kiinni, mutta kyllä siitä sitten lopulta selvittiin. Keskiviikkona oli myös hätäharjoituspäivä, eli jos iskee iso maanjäristys, miten toimitaan. Lapset olivat ihan kauhuissaan vaikka kyseessä oli vain harjoitus. Tämän takia pääsin kotiin vähän aikaisemmin, mutta ensin se perinteinen puhe koko työntekijä porukalle. En keksinyt muuta sanottavaa kuin: "Meccha tanoshikatta! (Sika kivaa!)" ja kaikki rupesivat nauramaan ja taputtamaan minulle :)) Sain myös johtajilta palkkioksi tuommoisen monikäyttökynän.
Sitten torstaina ja perjantaina taas kouluun. Perjantaina amerikkalainen opettaja Greg, oli tuonut oman sarjansa Geomagnetic (joku semmonen eikö?) kouluunsa, ja kun olin pitänyt esitelmäni Global Issues tunnille, istuimme noin seitsemän oppilasta plus Greg, siellä luokassa ja kokosimme niistä kaikkea hauskaa. Oli ihan huippua!!
Perjantaina oloni oli hiukan flunssainen, ääni painoksissa ja päätä särki, mutta jätin asian kertomatta Mamalle, koska illalla oli tosiaan alice ninen keikka. Pikkusiskon kanssa mentiin sinne, ja oli kivaa! En vieläkään tajua miksi japanissa kaikki heiluttelee käsiään samaan tahtiin (en nyt muista mikskä sitä kutsuttiin) ja samat liikkeet kaikilla... Eikä ne kaikki liikkeet ollu ihan helpoimmasta päästä, mutta itsekseni siellä heiluttelin ja kivaa oli. Paikat olivat aika kaukana, mutta hyvin näki. Jätkät vetivät upean keikan basso- ja rumpusooloineen, fanipalveluineen ja hienoine tehosteineen. Ostinpa keikalta vielä (kalliin) hupparinkin ja tuossa se on naulakossa, Nirvana-kissa irvistelee.
Lauantaina olikin sitten arvattavasti lämpö koholla ja ääntä ei lähtenyt nimeksikään. Vaikka makoilin koko aamupäivän, väsytti aivan vietävästi ja Mama joutui peruuttamaan päivälle suunnitellun kalligrafia tunnin. Otin siinä sitten päikkäreitä ennen puhelinkonferenssia Suomeen kamujen kanssa <3. Lauantai ja sunnuntai tapeltiin läpi tuommoisten geeliläpysköjen avulla. Ne on tuommoisia n. 10cm pituisia ja n. 4cm leveitä läpysköjä, joittenka toisella puolella on hiukan tahmea, kylmägeelin tapainen sininen geeli, ja se liimataan otsaa vasten ja se tuntuu kylmältä. Auttaa päänsärkyyn ihanasti, ja se raikas mentholin hajukin sai tukkoisen nenän auki.
Maanantaina takaisin kouluun maskin kera. Kyllä se osasi olla ahistava ja hiostava, mutta kestin sen kanssa lähes koko koulupäivän. Tanssittuakin tuli ihan vähän, koska ei ihan vielä flunssa antanut siihen mahdollisuuksia.
Tiistaista lähtien onkin sitten harjoiteltu ahkerasti, vaikka nenä onkin vielä tukkoinen, niin koreografiat luistaa ja jotenkin jäi sitten minun hommakseni editoida biisit sopiviksi. Niitä tässä on niskavääränä väännetty kaksi iltaa ja huomenna toivottavasti saa valmiiksi.
Eilen käytiin myös ostoksilla Maman kanssa, koska UniQlohon oli tullut talvimallistot, ja Mama halusi että minulle ostetaan villakangastakki vielä kun kokoja on paljon jäljellä. Nyt mun naulakossa roikkuu PAINAVA miesten villakangastakki joka on ihana <3 Tarttuipa mukaan myös kaksi neuletakkia. Ja vaikka tuo koulu-univormu on kesähelteillä jääny käyttämättä, koska sitähän ei meidän koulussa vaadita, haluaa Mama silti ostaa minulle myös talviversion. Paksumpi hame yms. En pistä vastaan, kyllä sitä varmasti tulee vielä käytettyä, kunhan ilmat viilenevät.
Mutta nyt viikonloppu edessä ja aion nukkua aivan liikaa, koska väsyttää. Huomiseksi tosin suunnitteilla Ikebana-tunti ja soittoa taas sinne Suomeen päin. Sunnuntaina nukkumista, ja maanantaina harkkoja, vaikka onkin Japaninlaajuinen vapaapäivä. Huhhuh.
Loppuun vielä se MUCCun biisi, josta tuolla aiemmin puhuin.
perjantai 12. elokuuta 2011
Päivä kerrallaan
Lomailu jatkuu, ja tämä päivitys sisältää pari tapahtumarikasta päivää tältä viikolta.
Keskiviikkona 10.pvä, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, oli T.M. Revolutionin keikka Tokion Budokanilla. Meitä oli minä, toinen suomenvaihtari Heidi ja eräs hostsiskoni kaveri joka käy TMR:n keikoilla yksikseen. Joten saimme oppaan mihin pitää mennä ja mitä tehdä ^^.
Keikka alkoi seitsemältä ja kesti kymmeneen asti. Vaikka ulkona oli lähemmäs 40C lämmintä, oli Budokanilla mukavan viileää, ainakin niin kauan kunnes keikka alkoi. Ja kuten Japanissa yleensä, se alkoi minuutilleen seitsemältä. Ilmeisesti kaikkien konserttien alut seuraa samaa kaavaa, sillä alussa joku nainen puhui varmaankin turvallisuusohjeita, puheen jälkeen kaikki taputtivat, ja hetken päästä taputus vaihtu rytmikkäämpään ja bändi kannustettiin lavalle. Omat paikkamme olivat kakkoskerroksessa aika takana, että vaikka oli esteetön näkymä, oli paikat omaan makuun turhan kaukana. Alussa itseltä puuttui keikkafiilis kokonaan, sillä myös permannolla olleet penkkirivit jakoivat ihmiset hassun järjestettyihin riveihin vaikka kaikki seisoivat. Tunnelma oli väljä ja keikkafiilis kaipaa sitä tiettyä ahtauden ja tungoksen tunnetta... eikö?
Jo nelikymppinen Takanori oli pukeutunut tyylinsä mukaan mustiin PVC-vaatteisiin, useampaan kerrokseen, ja olisi lavaliikehdinnältään käynyt helposti kaksikymppisestä naisesta. Musiikista en tiennyt lähes mitään, mutta alun ysäripopitusten jälkeen ja ensimmäisen puheosuuden (joka oli japania osaamattomalle turhan pitkän tuntuinen) jälkeen päästiin vähän rokimpiin tunnelmiin, ja voin sanoa jopa pitäväni joistakin biiseistä. Takanorin heittäessä neljännen kerran vaatetta pois alkoi mietityttämään että kuinka monella vaatekerroksella hän oikein esiintyy?
Japanilaiset ovat myös hiljaista keikkakansaa, kappaleiden jälkeen kiitettiin aplodein ja huudahduksin, tyhjät tilat täytettiin huutelemalla bändiläisten nimiä (ehdotin Heidille että huudetaanko "Suomi!" tai "Timo Soini" sinne "Takanoriiiii!" huudahdusten sekaan), ja uuden kappaleen alussa kaikki jäivät kuuntelemaan hiljaa. Suomessahan kun uusi kappale tunnistetaan, kaikki huutavat pari sekuntia, ja hiljenevät, enemmän tai vähemmän, sen jälkeen.
Fanserviceltäkään ei vältytty (miksi pitäisikään?), ja encoren alkaessa oli tunnelmat korkealla. Encoren alussa lavalle tuli joku toinen jätkä puhelemaan ja kun kysäsin hostsiskoni kaverilta kuka hän oli, kävi ilmi että hän oli jonkun pelin tuottaja (?). Muuta en saanut selville. Tuottaja piteli isoa mustaa laatikkoa josta Takanori sitten nykäisi kaksi lappua, ja lappujen osoittamilla paikoilla istuvat saivat arpoa toisesta mustasta laatikosta kaksi encore kappaletta.
Siinä vaiheessa kun koko yleisö nykäisi Takanorin esimerkistä pyyhkeet esille (kappaleen "liikkeet" vaativat sitä) rupesin miettimään että miksi kukaan kantaisi isoa käsipyyhettä keikalla mukana? Olihan se hikistä puuhaa, mutta se kuuluu asiaan! No, itselläni oli mukana vain nenänliinankokoinen rätti, joten jätin sen käsilaukun taskuun suosiolla.
Hassuinta oli kanssa että koko yleisö heilutti käsiään samaan rytmiin, samaan aikaan samat liikkeet. Hitaimmissa kappaleissa, missä Suomessa olisi vähintään sytkärit vedetty esiin, seisoivat japanilaiset nätisti paikoillaan, kädet alhaalla.
Meininki ei ollut yhtään niin hurjaa ja hikistä kuin Suomessa, mikä vähän latisti omia jälkifiilenkejä, mutta hieno keikka kaikenkaikkiaan. Keikkapaitaa ei jääty jonottamaan, koska jono taisi kiertää pitkälle Budokanin ympäri, mutta liput jäi muistoksi.
Ja jopa pienen seikkailun jälkeen pääsimme kotiin puoli yhdeksi.
Seuraavana aamuna herätys viideltä. Matkaan lähdettiin ennen kuutta ja bussi Fuji-vuorelle lähti seitsemältä. Mukana oli toinen hostsiskoni, mama, ja pari YFU kaveria. Matkan piti kestää kaksi tuntia, mutta ruuhkien takia meni kolme. Mama oli sanonut että laittakaa päälle pitkät housut ja pitkähihaiset koska vuorella on kylmä... No, vuorella oli mukavan viileää varjossa, ja siellä vietimme ehkä kaksikymmentä minuuttia koko matkasta, muu aika meni bussissa tai bussin ulkopuolella siinä 40C:n kuumuudessa. Yllättävää kyllä, väsymys ei iskenyt koko matkan aikana vaikka takaisin Yokohamassa oltiin vasta yhdeksältä, kiitos sen 30km liikennejumin. Kotona oltiin kymmenen maissa.
Matkan aikana pysähdyttiin yhdessä suuressa puutarhassa ja poimimaan persikoita. Myös vessataukoja oli useampi. Vuorelle mentiin bussilla puoleen väliin, ja siinä sitten oli tunti aikaa kierrellä ja sitten takaisin bussiin. Vuorelta ei nähnyt kylläkään juuri mitään, koska oli kokonaan pilvien peitossa, mutta kävelimme hetken viileässä metsässä ja kuvasimme... pilviä.
Ja tähän loppuun vielä pari kuvaa reissulta:
Tänään tässä kirjoitellessani olen meinannut nukahtaa useampaan otteeseen. On läjä postikortteja kirjoitettavana ja lähetettävänä... Mutta nyt taidan vain mennä lukemaan ja nukkumaan =^-^=.
Mata ne~~
Keskiviikkona 10.pvä, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, oli T.M. Revolutionin keikka Tokion Budokanilla. Meitä oli minä, toinen suomenvaihtari Heidi ja eräs hostsiskoni kaveri joka käy TMR:n keikoilla yksikseen. Joten saimme oppaan mihin pitää mennä ja mitä tehdä ^^.
Keikka alkoi seitsemältä ja kesti kymmeneen asti. Vaikka ulkona oli lähemmäs 40C lämmintä, oli Budokanilla mukavan viileää, ainakin niin kauan kunnes keikka alkoi. Ja kuten Japanissa yleensä, se alkoi minuutilleen seitsemältä. Ilmeisesti kaikkien konserttien alut seuraa samaa kaavaa, sillä alussa joku nainen puhui varmaankin turvallisuusohjeita, puheen jälkeen kaikki taputtivat, ja hetken päästä taputus vaihtu rytmikkäämpään ja bändi kannustettiin lavalle. Omat paikkamme olivat kakkoskerroksessa aika takana, että vaikka oli esteetön näkymä, oli paikat omaan makuun turhan kaukana. Alussa itseltä puuttui keikkafiilis kokonaan, sillä myös permannolla olleet penkkirivit jakoivat ihmiset hassun järjestettyihin riveihin vaikka kaikki seisoivat. Tunnelma oli väljä ja keikkafiilis kaipaa sitä tiettyä ahtauden ja tungoksen tunnetta... eikö?
Jo nelikymppinen Takanori oli pukeutunut tyylinsä mukaan mustiin PVC-vaatteisiin, useampaan kerrokseen, ja olisi lavaliikehdinnältään käynyt helposti kaksikymppisestä naisesta. Musiikista en tiennyt lähes mitään, mutta alun ysäripopitusten jälkeen ja ensimmäisen puheosuuden (joka oli japania osaamattomalle turhan pitkän tuntuinen) jälkeen päästiin vähän rokimpiin tunnelmiin, ja voin sanoa jopa pitäväni joistakin biiseistä. Takanorin heittäessä neljännen kerran vaatetta pois alkoi mietityttämään että kuinka monella vaatekerroksella hän oikein esiintyy?
Japanilaiset ovat myös hiljaista keikkakansaa, kappaleiden jälkeen kiitettiin aplodein ja huudahduksin, tyhjät tilat täytettiin huutelemalla bändiläisten nimiä (ehdotin Heidille että huudetaanko "Suomi!" tai "Timo Soini" sinne "Takanoriiiii!" huudahdusten sekaan), ja uuden kappaleen alussa kaikki jäivät kuuntelemaan hiljaa. Suomessahan kun uusi kappale tunnistetaan, kaikki huutavat pari sekuntia, ja hiljenevät, enemmän tai vähemmän, sen jälkeen.
Fanserviceltäkään ei vältytty (miksi pitäisikään?), ja encoren alkaessa oli tunnelmat korkealla. Encoren alussa lavalle tuli joku toinen jätkä puhelemaan ja kun kysäsin hostsiskoni kaverilta kuka hän oli, kävi ilmi että hän oli jonkun pelin tuottaja (?). Muuta en saanut selville. Tuottaja piteli isoa mustaa laatikkoa josta Takanori sitten nykäisi kaksi lappua, ja lappujen osoittamilla paikoilla istuvat saivat arpoa toisesta mustasta laatikosta kaksi encore kappaletta.
Siinä vaiheessa kun koko yleisö nykäisi Takanorin esimerkistä pyyhkeet esille (kappaleen "liikkeet" vaativat sitä) rupesin miettimään että miksi kukaan kantaisi isoa käsipyyhettä keikalla mukana? Olihan se hikistä puuhaa, mutta se kuuluu asiaan! No, itselläni oli mukana vain nenänliinankokoinen rätti, joten jätin sen käsilaukun taskuun suosiolla.
Hassuinta oli kanssa että koko yleisö heilutti käsiään samaan rytmiin, samaan aikaan samat liikkeet. Hitaimmissa kappaleissa, missä Suomessa olisi vähintään sytkärit vedetty esiin, seisoivat japanilaiset nätisti paikoillaan, kädet alhaalla.
Meininki ei ollut yhtään niin hurjaa ja hikistä kuin Suomessa, mikä vähän latisti omia jälkifiilenkejä, mutta hieno keikka kaikenkaikkiaan. Keikkapaitaa ei jääty jonottamaan, koska jono taisi kiertää pitkälle Budokanin ympäri, mutta liput jäi muistoksi.
Ja jopa pienen seikkailun jälkeen pääsimme kotiin puoli yhdeksi.
Seuraavana aamuna herätys viideltä. Matkaan lähdettiin ennen kuutta ja bussi Fuji-vuorelle lähti seitsemältä. Mukana oli toinen hostsiskoni, mama, ja pari YFU kaveria. Matkan piti kestää kaksi tuntia, mutta ruuhkien takia meni kolme. Mama oli sanonut että laittakaa päälle pitkät housut ja pitkähihaiset koska vuorella on kylmä... No, vuorella oli mukavan viileää varjossa, ja siellä vietimme ehkä kaksikymmentä minuuttia koko matkasta, muu aika meni bussissa tai bussin ulkopuolella siinä 40C:n kuumuudessa. Yllättävää kyllä, väsymys ei iskenyt koko matkan aikana vaikka takaisin Yokohamassa oltiin vasta yhdeksältä, kiitos sen 30km liikennejumin. Kotona oltiin kymmenen maissa.
Matkan aikana pysähdyttiin yhdessä suuressa puutarhassa ja poimimaan persikoita. Myös vessataukoja oli useampi. Vuorelle mentiin bussilla puoleen väliin, ja siinä sitten oli tunti aikaa kierrellä ja sitten takaisin bussiin. Vuorelta ei nähnyt kylläkään juuri mitään, koska oli kokonaan pilvien peitossa, mutta kävelimme hetken viileässä metsässä ja kuvasimme... pilviä.
Ja tähän loppuun vielä pari kuvaa reissulta:
Fuji-vuoren huippu pilvien lomasta.
Näkymiä Fuji-vuorelta.
Metsää Fuji-vuorella.
Näkymiä Fuji-vuorelta.
Tuolla käytiin poimimassa niitä persikoita.
Tänään tässä kirjoitellessani olen meinannut nukahtaa useampaan otteeseen. On läjä postikortteja kirjoitettavana ja lähetettävänä... Mutta nyt taidan vain mennä lukemaan ja nukkumaan =^-^=.
Mata ne~~
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Jo kaksi kuukautta hurahtanut!
Ensiksi pahoittelen uuden päivityksen kestoa... Vaikka tulee koneella hengattua jonkin verran, niin tänne blogiin kirjottaminen jää vähemmälle. Ei tekosyitä.
Mistäs sitä alottas (tästä voi tulla pitkä postaus)...
Urheilufestareitten jälkeen koulu on sujunut normaaleilla raiteillaan. Tunnit on aika yksipuoleisia, opettajakeskeisiä ja harvemmin tulee ymmärrettyä täysin mistä puhutaan. Oikeastaan ei koskaan.
Mutta kavereita on löytynyt sitäkin enemmän! Käytävillä kuulee huikkauksia kaikista ilmansuunnista, harvempia kasvoja edes muistaa ja vielä useampiin ei osaa yhdistää minkäänlaista nimeä. Mutta pikku hiljaa alkaa kaveripiirikin muodostua!
Jjep, tässä on tapahtunut kaikenlaista. Sakuragichon eläintarha oli elämys, LandmarkTowerin kierreliukuportaat ja Pokémon center oli pakolliset, Harajuku ja Shibuya on käyty korkattua, Enoshiman merenranta ja akvaario, sekä Kamakura vielä toistamiseen.
Ja sitten vähän tunnelmia koulusta:
Pikku hiljaa alan päästä sen koulupuku-pettymyksen yli. Kun ulkona on +30 astetta ja ilmankosteus lähemmäs 80% on ihan onnellinen että saa pukeutua shortseihin, toppiin ja sandaaleihin. Toisin kuin hiota hameessa, korkeissa sukissa, nahkakengissä ja kauluspaidassa.
Eikä nykyäänkään tule heti koulun loputtua lähdettyä kotiin, vaan yleensä jään hengailemaan kuudenteen tai toiseen kerrokseen kavereiden kanssa. Tänäänkin tuli jopa opiskeltua japania kahden kaverin avustamana. Tuli sitä myös tutustuttua puoliksi brasilialaiseen, puoliksi japanilaiseen jätkään, joka on vissiinkin ollut mun luokalla, mutta valmistu vuos sitten..? En tiedä mitä se enää koululla hengaa, mutta hyvää seuraa on ^^. Ja viikko sitten kävästiin luokan kanssa Okonomiyaki ravintolassa pitämässä vähän hauskaa. Vaikka kieli on edelleen suurimmaksi osaksi japani, tulee sitä suurinosa puheesta ymmärrettyä. Jos puhutaan hitaasti.
Ja sitten päästään hetkeksi siihen kieleen: Tosiaan oppimistahtini on hidasta, koska suurin osa kaveripiiristä puhuu englantia, ja se on niin vaarallisen helppoa... Pikku hiljaa olen alkanut vastaamaan kysymyksiin myös japaniksi, mutta sanaston yhä puuttuessa ei sekään aina onnistu. KUMONeita olis YFU:n puolesta vinopino, mutta kun tylsää~!
Ja takaisin kouluun: Viime viikolla koulussa on pyörinyt kuusi amerikkalaista vaihtaria Chicagon ystävyyskoulusta. Hyvin ystävällisiltä vaikuttavat, mutta he ovat täällä enää huomiseen. Viime perjantaina oli heidän tervetuliasjuhla, jossa tuli istuttua pari tuntia, ja ihan viihdyttäväähän se oli. Perjantain Global Issues tunnilla (englanninkielinen tunti) luokka jaettiin kuuteen ryhmään, jokaisessa ryhmässä oli kaksi - kolme japanilaista ja yksi ulkomaalainen (neljä amerikkalaista plus kaksi vaihtaria). Omaan ryhmääni sattui itseni lisäksi kaksi sennu jätkää ja yksi jätkä omalta luokalta. Tehtävänä oli, että japanilaiset kertoivat japaninkielisiä ilmauksia ja selittivät ne muodostavat kanjit ja mitä nämä "oikeasti" tarkoittavat. Itse tuli opittua "kissankieli", "käärmeenjalka", "hevospeura" ja pari muuta.
Muissa ryhmissä oli toimittu niin, että ulkomaalainen meni luokan eteen yhden japanilaisen jäsenen kanssa, ja kun japanilainen kirjoitti kanjit taululle, selitti ulkomaalainen mitä oli oppinut. Minun ryhmän kohdalla me kaikki neljä käveltiin taululle ja luokasta kuului huutoja: "Kowaii! Kowaii!" ("Pelottavaa! Pelottavaa!"). Okei, Takuya ja Genki eivät ole siitä lyhyimmästä päästä ja Ivan nyt vain on niin cool, mutta ei niiden kolmen jätkän kanssa niin pelottavaa ollut. ^^ Oikeastaan ihan kivaa.
Mitäs vielä. Tosiaan Shibuya tuli tsekattua yhtenä sunnuntaina. Menimme Michikon kanssa ensin junalla Harajukulle, kiersimme kauppoja ja samalla valuimme kohti Shibuyaa. Välillä oli suuntavaistot sekaisin, mutta lopulta löysimme perille Michikon pinkin kännykän avulla, jota hän kutsui poikaystäväkseen. Shibuyalla ihmisiä sitten riittikin... Aina kun jalankulkijoiden valot vaihtuivat vihreiksi oli kuin joukollinen muurahaisia olisi ylittänyt kadun, joka kerta ainakin parisataa, mustahiuksista japanilaista käveli toistensa lomassa ja yritti päästä päämääräänsä. Näky oli kieltämättä jotain mitä ei Suomessa näe.
Ja viimeiseksi katsaus japanilaiseen tv-viihteeseen... Siinä missä Suomessa näytetään amerikkalaisia rikosdraamoja ja lauantai-illan visailuja, Japanissa draamat jäävät erikoiskanaville keskipäivällä ja iltaisin tulee jos jonkinmoista viihdeohjelmaa. Visailuja, kisailuja, piilokameraa ja musaohjelmaa. Ihanin yllätys oli lauantaina Music Stationin vieraana oleva L'arc~en~Ciel ja räväkkä live-esitys. Johnnysejä pyörii niin mainoksissa kuin ohjelmissa ja AKB48 tunkee ulos joka tuutista. Mutta eipähän valittamista, ohjelmat ovat sata kertaa viihdyttävämpiä kuin Suomessa, vaikkei niistä mitään ymmärräkään.
Siinä luultavasti kaikki tällä kertaa. Koitan tsempata ettei seuraavan päivityksen kanssa mene näin pitkään!
Gomen ne sai!
Mistäs sitä alottas (tästä voi tulla pitkä postaus)...
Urheilufestareitten jälkeen koulu on sujunut normaaleilla raiteillaan. Tunnit on aika yksipuoleisia, opettajakeskeisiä ja harvemmin tulee ymmärrettyä täysin mistä puhutaan. Oikeastaan ei koskaan.
Mutta kavereita on löytynyt sitäkin enemmän! Käytävillä kuulee huikkauksia kaikista ilmansuunnista, harvempia kasvoja edes muistaa ja vielä useampiin ei osaa yhdistää minkäänlaista nimeä. Mutta pikku hiljaa alkaa kaveripiirikin muodostua!
Jjep, tässä on tapahtunut kaikenlaista. Sakuragichon eläintarha oli elämys, LandmarkTowerin kierreliukuportaat ja Pokémon center oli pakolliset, Harajuku ja Shibuya on käyty korkattua, Enoshiman merenranta ja akvaario, sekä Kamakura vielä toistamiseen.
Landmark Tower lähes koko komeudessaan. ^
Pokémon center Landmark Towerissa. Neljäs kerros.
Hachiko -patsas Shibuyan aseman edustalta.
Ja Shibuya 109. Oli kyllä gyarukamaa yhdelle valtiolle tarpeeksi.
Ja sitten vähän tunnelmia koulusta:
Pikku hiljaa alan päästä sen koulupuku-pettymyksen yli. Kun ulkona on +30 astetta ja ilmankosteus lähemmäs 80% on ihan onnellinen että saa pukeutua shortseihin, toppiin ja sandaaleihin. Toisin kuin hiota hameessa, korkeissa sukissa, nahkakengissä ja kauluspaidassa.
Eikä nykyäänkään tule heti koulun loputtua lähdettyä kotiin, vaan yleensä jään hengailemaan kuudenteen tai toiseen kerrokseen kavereiden kanssa. Tänäänkin tuli jopa opiskeltua japania kahden kaverin avustamana. Tuli sitä myös tutustuttua puoliksi brasilialaiseen, puoliksi japanilaiseen jätkään, joka on vissiinkin ollut mun luokalla, mutta valmistu vuos sitten..? En tiedä mitä se enää koululla hengaa, mutta hyvää seuraa on ^^. Ja viikko sitten kävästiin luokan kanssa Okonomiyaki ravintolassa pitämässä vähän hauskaa. Vaikka kieli on edelleen suurimmaksi osaksi japani, tulee sitä suurinosa puheesta ymmärrettyä. Jos puhutaan hitaasti.
Ja sitten päästään hetkeksi siihen kieleen: Tosiaan oppimistahtini on hidasta, koska suurin osa kaveripiiristä puhuu englantia, ja se on niin vaarallisen helppoa... Pikku hiljaa olen alkanut vastaamaan kysymyksiin myös japaniksi, mutta sanaston yhä puuttuessa ei sekään aina onnistu. KUMONeita olis YFU:n puolesta vinopino, mutta kun tylsää~!
Ja takaisin kouluun: Viime viikolla koulussa on pyörinyt kuusi amerikkalaista vaihtaria Chicagon ystävyyskoulusta. Hyvin ystävällisiltä vaikuttavat, mutta he ovat täällä enää huomiseen. Viime perjantaina oli heidän tervetuliasjuhla, jossa tuli istuttua pari tuntia, ja ihan viihdyttäväähän se oli. Perjantain Global Issues tunnilla (englanninkielinen tunti) luokka jaettiin kuuteen ryhmään, jokaisessa ryhmässä oli kaksi - kolme japanilaista ja yksi ulkomaalainen (neljä amerikkalaista plus kaksi vaihtaria). Omaan ryhmääni sattui itseni lisäksi kaksi sennu jätkää ja yksi jätkä omalta luokalta. Tehtävänä oli, että japanilaiset kertoivat japaninkielisiä ilmauksia ja selittivät ne muodostavat kanjit ja mitä nämä "oikeasti" tarkoittavat. Itse tuli opittua "kissankieli", "käärmeenjalka", "hevospeura" ja pari muuta.
Muissa ryhmissä oli toimittu niin, että ulkomaalainen meni luokan eteen yhden japanilaisen jäsenen kanssa, ja kun japanilainen kirjoitti kanjit taululle, selitti ulkomaalainen mitä oli oppinut. Minun ryhmän kohdalla me kaikki neljä käveltiin taululle ja luokasta kuului huutoja: "Kowaii! Kowaii!" ("Pelottavaa! Pelottavaa!"). Okei, Takuya ja Genki eivät ole siitä lyhyimmästä päästä ja Ivan nyt vain on niin cool, mutta ei niiden kolmen jätkän kanssa niin pelottavaa ollut. ^^ Oikeastaan ihan kivaa.
Mitäs vielä. Tosiaan Shibuya tuli tsekattua yhtenä sunnuntaina. Menimme Michikon kanssa ensin junalla Harajukulle, kiersimme kauppoja ja samalla valuimme kohti Shibuyaa. Välillä oli suuntavaistot sekaisin, mutta lopulta löysimme perille Michikon pinkin kännykän avulla, jota hän kutsui poikaystäväkseen. Shibuyalla ihmisiä sitten riittikin... Aina kun jalankulkijoiden valot vaihtuivat vihreiksi oli kuin joukollinen muurahaisia olisi ylittänyt kadun, joka kerta ainakin parisataa, mustahiuksista japanilaista käveli toistensa lomassa ja yritti päästä päämääräänsä. Näky oli kieltämättä jotain mitä ei Suomessa näe.
Ja viimeiseksi katsaus japanilaiseen tv-viihteeseen... Siinä missä Suomessa näytetään amerikkalaisia rikosdraamoja ja lauantai-illan visailuja, Japanissa draamat jäävät erikoiskanaville keskipäivällä ja iltaisin tulee jos jonkinmoista viihdeohjelmaa. Visailuja, kisailuja, piilokameraa ja musaohjelmaa. Ihanin yllätys oli lauantaina Music Stationin vieraana oleva L'arc~en~Ciel ja räväkkä live-esitys. Johnnysejä pyörii niin mainoksissa kuin ohjelmissa ja AKB48 tunkee ulos joka tuutista. Mutta eipähän valittamista, ohjelmat ovat sata kertaa viihdyttävämpiä kuin Suomessa, vaikkei niistä mitään ymmärräkään.
Siinä luultavasti kaikki tällä kertaa. Koitan tsempata ettei seuraavan päivityksen kanssa mene näin pitkään!
Gomen ne sai!
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Nobody said it was easy...
Jea, taas aika päivitellä. Viime päivityksen jälkeen ei ole tapahtunut hirveesti mitään isoa, mutta jotain ^^.
Ensinnäkin: lähtöpäivä on varmentuntu, 27 pvä huhtikuuta, kello viiden lennolla. Suora lento Naritalle ja sieltä luultavasti suoraan isäntäperheisiin. Tällä hetkellä olen aika toiveikas tuon lähdön suhteen, koska ydinvoimala alkaa olla kontrollissa ja UM on lieventänyt matkustussuositustaan. Vielä viikko sitten YFU sanoi että jos tämä huhtikuun lähtö ei onnistu, niin ei ole enää mahdollista vaihtaa puolivuosi ohjelmaan. Mutta eilisen sähköpostin mukaan tämä onkin mahdollista ^^, joten kyllä me sinne vielä päästään!
Toisena: sen aikaa mitä tässä olen koulussa kerinnyt olemaan... Lukujärjestyksessäni vain 12 tuntia koulua ja keskiviikot vapaata. Turhaako? Kyllä. Mutta parempi sekään kuin ei mitään tekemistä kotona. Ihan kiva nähdä kavereita yms. mutta tiistaina tulee aika pitkäksi neljän tunnin hypyllä. Onneksi tämä on viimeinen viikko ennen koeviikkoa ja taas alkavaa lomaa. Ei siihen lähtöönkään ole enää kuin kolme viikkoa!
Seuraavana: kevät! Märkää, kylmää, harmaata ja taas märkää. Muurahaiset tekevät invaasiotaan ja kärpäset heräilevät. Isäntäperheeltä tuli tieto että kirsikat kukkivat kohta Yokohamassakin. Toivoin todella että olisin kerennyt näkemään Sakurat ja käymään Hanamilla (piknik kirsikkapuiden alla), mutta luultavasti kukat putoavat ennen kuin kerkeämme sinne. Toivottavasti ei kuitenkaan ^^.
Ainiin! Huomasitte varmaan vähän muokkautuneen ulkoasun! Tosiaan valokuvassa on itse virkkaamani kilpikonna kaunis synttärikortti taustallaan. Voisin tässä joku päivä tehdä kollaasin kaikista virkkaamistani otuksista ja laittaa sen tänne ^^. Sitä odotellessa...
Dewa matane!
Ensinnäkin: lähtöpäivä on varmentuntu, 27 pvä huhtikuuta, kello viiden lennolla. Suora lento Naritalle ja sieltä luultavasti suoraan isäntäperheisiin. Tällä hetkellä olen aika toiveikas tuon lähdön suhteen, koska ydinvoimala alkaa olla kontrollissa ja UM on lieventänyt matkustussuositustaan. Vielä viikko sitten YFU sanoi että jos tämä huhtikuun lähtö ei onnistu, niin ei ole enää mahdollista vaihtaa puolivuosi ohjelmaan. Mutta eilisen sähköpostin mukaan tämä onkin mahdollista ^^, joten kyllä me sinne vielä päästään!
Toisena: sen aikaa mitä tässä olen koulussa kerinnyt olemaan... Lukujärjestyksessäni vain 12 tuntia koulua ja keskiviikot vapaata. Turhaako? Kyllä. Mutta parempi sekään kuin ei mitään tekemistä kotona. Ihan kiva nähdä kavereita yms. mutta tiistaina tulee aika pitkäksi neljän tunnin hypyllä. Onneksi tämä on viimeinen viikko ennen koeviikkoa ja taas alkavaa lomaa. Ei siihen lähtöönkään ole enää kuin kolme viikkoa!
Seuraavana: kevät! Märkää, kylmää, harmaata ja taas märkää. Muurahaiset tekevät invaasiotaan ja kärpäset heräilevät. Isäntäperheeltä tuli tieto että kirsikat kukkivat kohta Yokohamassakin. Toivoin todella että olisin kerennyt näkemään Sakurat ja käymään Hanamilla (piknik kirsikkapuiden alla), mutta luultavasti kukat putoavat ennen kuin kerkeämme sinne. Toivottavasti ei kuitenkaan ^^.
Ainiin! Huomasitte varmaan vähän muokkautuneen ulkoasun! Tosiaan valokuvassa on itse virkkaamani kilpikonna kaunis synttärikortti taustallaan. Voisin tässä joku päivä tehdä kollaasin kaikista virkkaamistani otuksista ja laittaa sen tänne ^^. Sitä odotellessa...
Dewa matane!
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Suddenly I find myself with five more weeks...
Kuten otsikosta voi päätellä: Lähtö siirtyi huhti-toukokuun vaihteeseen.
Torstaina oli YFUn toimistolla keskustelutilaisuus meille nuorille, pääsimme purkamaan tunteita ja keskustelemaan muiden tuntemuksista ja fiiliksistä. Meille kerrottiin mikä tilanne Japanissa nyt on, miksikä sen on mahdollista muuttua ja mitkä ovat pahimmat skenaariot. Olimme kuitenkin heti alkuun hyvin kärkkäitä kuulemaan peruuntuisiko vuotemme; ei. Onneksi. Mutta siirtyisi, ja lyhentyisi. Lähtömme on tosiaan näillä näkymin huhti-toukokuun vaihteessa, ja ohjelman pidentymistä tammikuusta eteenpäin YFU keskusteli perjantaina kansainvälisessä puhelin konferenssissä. Yleensä Japani on kuulemma ollut tästä pidentämisestä hyvin tarkka, mutta nyt ohjelma tulisi olemaan vain 8,5kk pitkä, joten halusimme ehdottomasti että he edes kysyisivät. Todella harmittaa sakuran näkemättä jääminen, mutta voihan sinne matkusta sitten myöhemmin.
Lähinnä tässä omia fiiliksiä olen tutkaillut. Mikään ei huvita, kouluun en halua mennä, harrastuksiin en halua palata... Kotonammekin on remonttia hidastettu, koska isäni toivoi että pääsisin sen alta pois. Nyt huono sisäilma alkaa vaikuttaa myös minunkin nenääni, enkä meinaa saada nukuttua sen takia.
Myös ärysttää ja surettaa kun hyvä ystäväni ei pääsekään Japaniin. AFS perui hänen koko vuotensa siellä. Hän oli suunnitellut tätä matkaa jo pitkään ja haaveillut siitä pidempään kuin minä.
Ja nyt siihen mikä minua ärsyttää eniten: se, että minun myöhästyneet viisi viikkoa ärsyttää ja harmittaa minua enemmän kuin kaverini kokonaan peruuntunut matka. Ja minua kun on sanottu empaattiseksi...
Tästä tuli tämmöinen lyhyt-pitkä-päivitys, kaikkea muuta kuin tärkeä, mutta halusin vain kertoa teille matkan siirtymisestä. Voimia Irina <3!!
Torstaina oli YFUn toimistolla keskustelutilaisuus meille nuorille, pääsimme purkamaan tunteita ja keskustelemaan muiden tuntemuksista ja fiiliksistä. Meille kerrottiin mikä tilanne Japanissa nyt on, miksikä sen on mahdollista muuttua ja mitkä ovat pahimmat skenaariot. Olimme kuitenkin heti alkuun hyvin kärkkäitä kuulemaan peruuntuisiko vuotemme; ei. Onneksi. Mutta siirtyisi, ja lyhentyisi. Lähtömme on tosiaan näillä näkymin huhti-toukokuun vaihteessa, ja ohjelman pidentymistä tammikuusta eteenpäin YFU keskusteli perjantaina kansainvälisessä puhelin konferenssissä. Yleensä Japani on kuulemma ollut tästä pidentämisestä hyvin tarkka, mutta nyt ohjelma tulisi olemaan vain 8,5kk pitkä, joten halusimme ehdottomasti että he edes kysyisivät. Todella harmittaa sakuran näkemättä jääminen, mutta voihan sinne matkusta sitten myöhemmin.
Lähinnä tässä omia fiiliksiä olen tutkaillut. Mikään ei huvita, kouluun en halua mennä, harrastuksiin en halua palata... Kotonammekin on remonttia hidastettu, koska isäni toivoi että pääsisin sen alta pois. Nyt huono sisäilma alkaa vaikuttaa myös minunkin nenääni, enkä meinaa saada nukuttua sen takia.
Myös ärysttää ja surettaa kun hyvä ystäväni ei pääsekään Japaniin. AFS perui hänen koko vuotensa siellä. Hän oli suunnitellut tätä matkaa jo pitkään ja haaveillut siitä pidempään kuin minä.
Ja nyt siihen mikä minua ärsyttää eniten: se, että minun myöhästyneet viisi viikkoa ärsyttää ja harmittaa minua enemmän kuin kaverini kokonaan peruuntunut matka. Ja minua kun on sanottu empaattiseksi...
Tästä tuli tämmöinen lyhyt-pitkä-päivitys, kaikkea muuta kuin tärkeä, mutta halusin vain kertoa teille matkan siirtymisestä. Voimia Irina <3!!
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Earthquake!
Huomenna olisi pitänyt lähteä Japaniin... Mutta miten kävi?
Lauantaiaamuna heräsi hermostuksissa ajatukseen: ylihuomenna! Koko aamupäivä sitä sitten kierreltiin kaupungilla viime hetken ostoksia tehden, ja kun mitään ei meinannut löytyä alkoi stressata yhä enemmän. Kun kauppoja oli kierretty useampi tunti sai isäni soiton YFUlta, että lähtöpäivää on siirretty. Päätös oli Japanin YFUn, että vaikka Tokio on lähes normaalissa tilassa ja sopeuttamisleirin paikkakin oli säilynyt ehjänä, on Naritan kenttä vielä kiinni ja lopulta YFU oli päättänyt ettei halua meitä oppilaita sinne vielä. Odottavat kriisin hellittämistä.
Lähtö siirtyy siis aikasintaan keskiviikoksi ja myöhäisimpään loppuviikoksi, että tämän viikon puolella päästään toivottavasti lähtemään. Entien tässä jännittää itseä tuo ydinvoimala. Tokiohan on rakennettu kestämään voimakkaita järistyksiä, ja suurta Tokion järistystä on odotettu jo 30 vuotta. Tässä nyt toivotaan ja rukoillaan että viranomaiset saavat ydinreaktorit jäähdytettyä merivedellä, ja että me päästäisiin jo keskiviikkona matkaan.
Heti tunti perjantain järistyksen jälkeen oli isäntäperheeltä tullut sähköposti että he kaikki ovat kunnossa ja talokin oli säilynyt ehjänä. Host-äiti selvensi ettei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Japanissahan on maanjäristyksiä eniten maailmassa, tuon sijaitessa kolmen mannerlaatan liittymäkohdassa, mutta perjantain järistys oli voimakkain 140 vuoteen milloin järistyksiä on alettu mitata.
Mutta kuullessani lähtöpäivän siirtymisestä stressi helpotti samantien. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää niin kiire ja saattoi hengähtää ostosten lomassa. Helpotusta kesti monta tuntia, ennen kuin iski pettymys. Itse olin niin valmiina lähtemään jo maanantaina, nousemaan seitsemältä, pakkaamaan käsimatkatavarat ja elektroniikka mukaan, kymmeneltä tienpäälle ja sitten neljän tunnin matka Helsinki-Vantaan lentokentälle. Mutta ei, nyt sitä luetaan katastrofi uutisia netistä ja yritetään pysyä positiivisina lähdön suhteen. Kaverit yrittävät pelotella että uskaltaako sinne enää mennä, mutta pakko se on kun on lokakuusta asti tätä odotettu.
Nyt vain odotellaan vielä päivä, sillä YFU lupasi antaa lisätietoa lähdöstä maanantaina. Nyt pidetään peukut pystyssä keskiviikon suhteen, jos päästäisiin silloin matkaan!
Lauantaiaamuna heräsi hermostuksissa ajatukseen: ylihuomenna! Koko aamupäivä sitä sitten kierreltiin kaupungilla viime hetken ostoksia tehden, ja kun mitään ei meinannut löytyä alkoi stressata yhä enemmän. Kun kauppoja oli kierretty useampi tunti sai isäni soiton YFUlta, että lähtöpäivää on siirretty. Päätös oli Japanin YFUn, että vaikka Tokio on lähes normaalissa tilassa ja sopeuttamisleirin paikkakin oli säilynyt ehjänä, on Naritan kenttä vielä kiinni ja lopulta YFU oli päättänyt ettei halua meitä oppilaita sinne vielä. Odottavat kriisin hellittämistä.
Lähtö siirtyy siis aikasintaan keskiviikoksi ja myöhäisimpään loppuviikoksi, että tämän viikon puolella päästään toivottavasti lähtemään. Entien tässä jännittää itseä tuo ydinvoimala. Tokiohan on rakennettu kestämään voimakkaita järistyksiä, ja suurta Tokion järistystä on odotettu jo 30 vuotta. Tässä nyt toivotaan ja rukoillaan että viranomaiset saavat ydinreaktorit jäähdytettyä merivedellä, ja että me päästäisiin jo keskiviikkona matkaan.
Heti tunti perjantain järistyksen jälkeen oli isäntäperheeltä tullut sähköposti että he kaikki ovat kunnossa ja talokin oli säilynyt ehjänä. Host-äiti selvensi ettei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Japanissahan on maanjäristyksiä eniten maailmassa, tuon sijaitessa kolmen mannerlaatan liittymäkohdassa, mutta perjantain järistys oli voimakkain 140 vuoteen milloin järistyksiä on alettu mitata.
Mutta kuullessani lähtöpäivän siirtymisestä stressi helpotti samantien. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää niin kiire ja saattoi hengähtää ostosten lomassa. Helpotusta kesti monta tuntia, ennen kuin iski pettymys. Itse olin niin valmiina lähtemään jo maanantaina, nousemaan seitsemältä, pakkaamaan käsimatkatavarat ja elektroniikka mukaan, kymmeneltä tienpäälle ja sitten neljän tunnin matka Helsinki-Vantaan lentokentälle. Mutta ei, nyt sitä luetaan katastrofi uutisia netistä ja yritetään pysyä positiivisina lähdön suhteen. Kaverit yrittävät pelotella että uskaltaako sinne enää mennä, mutta pakko se on kun on lokakuusta asti tätä odotettu.
Nyt vain odotellaan vielä päivä, sillä YFU lupasi antaa lisätietoa lähdöstä maanantaina. Nyt pidetään peukut pystyssä keskiviikon suhteen, jos päästäisiin silloin matkaan!
torstai 3. maaliskuuta 2011
I peek around the corner, and what do I see?
Heti ensimmäiseksi, hyvät ihmiset: 11 päivää Japaniin lähtöön!
Eilen oli taas niitä päiviä kun väsytti liikaa riehuttuani koko päivän ulkona, ja sitten illalla stressi ja jännitys puhkesi hillittömänä tunteen purkuna. Ahdisti ja itketti ja tuntui että olen täysin järjiltäni kun lähden Japaniin. Iltaa valaisi kuitenkin uusi sähköposti host-perheeltä, liitteenä hassu kuva siskoista ja symppis fiilis. Host-äiti kysäsi lempiväriäni ostaakseen minulle päiväpeitteen huoneeseeni, ja pahoitteli vielä ettei huone ole iso, kuten Suomessa. Hassu sinänsä, sillä sain myös kuvan heidän talostaan, ja se on todella kaunis ja iso rakennus! Host-äiti oli myös ylpeä puutarhassaan kukkivasta persikkapuusta ja kertoi että sakurat kukkivat maaliskuun lopulla Yokohamassa. Voitte olla varma että niistä tulee kuvia ^-^
Tänään tuli YFU:lta viimeisin valmennuskirje ja ohjeet viisumin hakemiseen. Huomiseksi tulikin sitten äkkilähtö Helsinkiin lähetystöön ja sitten vieraillaan parit Etelä-Suomen sukulaiset. Lähtö kello kuusi aamulla... Nukkukaa kun vielä voitte, ihmiset!
Enää on viimeiset ennen-lähtöä-valmistelut tekemättä. Matkalaukku on rahdattu yläkertaan, osa tuliaisista hankittu, mukaan otettavat tavarat mietitty. Enää pakkaaminen, viisumi ja loput tuliaiset. Iltaisin huomaa kuinka paljon lähtöä tulee ajateltua, kun ei saa nukuttuakaan. Ainoita päässä pyöriviä asioita ovat Japani, isäntäperhe, Yokohama ja kulttuurishokki. Väkisin yrittää usuttaa ajatuksensa muualle, mutta aina ne palaavat edellä mainittuihin. Kun viimein nukahdat kello puoli kolme, näet unta kauhuskenaarioista jotka kuvaavat epäonnistumista Japanilaisessa koulussa, riitoja host-perheen kanssa ja metron suistumista raiteilta. Aamulla sitä herää väsyneenä ja uupuneena ja päivällä ahdistaa yhä enemmän, kun stressi vaikuttaa vahvemmin univajeen aikana. Noidankehä. Josta pääsee irti vain nukkumalla.
Ainiin! Ja tänään käytiin tosiaan ettimässä läppäriä ja vähän tuliaisia perheelle. Läppäristä nyt löyty pari vahvaa ehdokasta, mut päädyttiin sit ottaa vaan nippu paperia jokasesta kotiin mukaan ja vertaillaan sitten tässä joku päivä.
Tuliaisiksi löytyi tosi kiva kirja Jyväskylästä, englanniksi ja suomeksi kirjoitettu. Host-äiti voi sitten kääntää muulle perheelle japaniksi. Minäkin yritän. Voin osoittaa Lyseon kuvaa ja sanoa ylpeänä: "Kore wa watashi no gakkou da!".
Toinen tuliainen oli hieno kuvakirja Suomesta japaniksi. Siellä oli kuvia Helsingistä, Lordista, poroista ja revontulista. Ymmärsin sieltä sen verran katakanoja että pystyin päättelemään mistä päin Suomea osa kuvista oli. Muuten japaninkielinen teksti vilisi kanjeja, ettei siitä vain kana-opilla saanut mitään selvää.
Juuri äsken itseasiassa viimeistelimme paperisodan. Kaikki muuttoilmoitukset ja kriisitapausten varalle tehtävät ilmoitukset on täytetty ja lähetetty. Huomenna hoidetaan viisumi, ja sitten on suurimmat stressinaiheuttajat tiessään.
Ensi keskiviikkona sitten viimeistä kertaa kouluun, sanotaan sayonarat luokkakavereille, sohville, punaisille kaapeille ja koko Lyseolle! Teitä tulee todella ikävä, varmasti. Pitäkäähän huoli itsestänne murmelit <3!
Eilen oli taas niitä päiviä kun väsytti liikaa riehuttuani koko päivän ulkona, ja sitten illalla stressi ja jännitys puhkesi hillittömänä tunteen purkuna. Ahdisti ja itketti ja tuntui että olen täysin järjiltäni kun lähden Japaniin. Iltaa valaisi kuitenkin uusi sähköposti host-perheeltä, liitteenä hassu kuva siskoista ja symppis fiilis. Host-äiti kysäsi lempiväriäni ostaakseen minulle päiväpeitteen huoneeseeni, ja pahoitteli vielä ettei huone ole iso, kuten Suomessa. Hassu sinänsä, sillä sain myös kuvan heidän talostaan, ja se on todella kaunis ja iso rakennus! Host-äiti oli myös ylpeä puutarhassaan kukkivasta persikkapuusta ja kertoi että sakurat kukkivat maaliskuun lopulla Yokohamassa. Voitte olla varma että niistä tulee kuvia ^-^
Tänään tuli YFU:lta viimeisin valmennuskirje ja ohjeet viisumin hakemiseen. Huomiseksi tulikin sitten äkkilähtö Helsinkiin lähetystöön ja sitten vieraillaan parit Etelä-Suomen sukulaiset. Lähtö kello kuusi aamulla... Nukkukaa kun vielä voitte, ihmiset!
Enää on viimeiset ennen-lähtöä-valmistelut tekemättä. Matkalaukku on rahdattu yläkertaan, osa tuliaisista hankittu, mukaan otettavat tavarat mietitty. Enää pakkaaminen, viisumi ja loput tuliaiset. Iltaisin huomaa kuinka paljon lähtöä tulee ajateltua, kun ei saa nukuttuakaan. Ainoita päässä pyöriviä asioita ovat Japani, isäntäperhe, Yokohama ja kulttuurishokki. Väkisin yrittää usuttaa ajatuksensa muualle, mutta aina ne palaavat edellä mainittuihin. Kun viimein nukahdat kello puoli kolme, näet unta kauhuskenaarioista jotka kuvaavat epäonnistumista Japanilaisessa koulussa, riitoja host-perheen kanssa ja metron suistumista raiteilta. Aamulla sitä herää väsyneenä ja uupuneena ja päivällä ahdistaa yhä enemmän, kun stressi vaikuttaa vahvemmin univajeen aikana. Noidankehä. Josta pääsee irti vain nukkumalla.
Ainiin! Ja tänään käytiin tosiaan ettimässä läppäriä ja vähän tuliaisia perheelle. Läppäristä nyt löyty pari vahvaa ehdokasta, mut päädyttiin sit ottaa vaan nippu paperia jokasesta kotiin mukaan ja vertaillaan sitten tässä joku päivä.
Tuliaisiksi löytyi tosi kiva kirja Jyväskylästä, englanniksi ja suomeksi kirjoitettu. Host-äiti voi sitten kääntää muulle perheelle japaniksi. Minäkin yritän. Voin osoittaa Lyseon kuvaa ja sanoa ylpeänä: "Kore wa watashi no gakkou da!".
Toinen tuliainen oli hieno kuvakirja Suomesta japaniksi. Siellä oli kuvia Helsingistä, Lordista, poroista ja revontulista. Ymmärsin sieltä sen verran katakanoja että pystyin päättelemään mistä päin Suomea osa kuvista oli. Muuten japaninkielinen teksti vilisi kanjeja, ettei siitä vain kana-opilla saanut mitään selvää.
Juuri äsken itseasiassa viimeistelimme paperisodan. Kaikki muuttoilmoitukset ja kriisitapausten varalle tehtävät ilmoitukset on täytetty ja lähetetty. Huomenna hoidetaan viisumi, ja sitten on suurimmat stressinaiheuttajat tiessään.
Ensi keskiviikkona sitten viimeistä kertaa kouluun, sanotaan sayonarat luokkakavereille, sohville, punaisille kaapeille ja koko Lyseolle! Teitä tulee todella ikävä, varmasti. Pitäkäähän huoli itsestänne murmelit <3!
Shippai wa shirokujichuu kamisamatte inai?
kaikan wo musabotte jidarakutte gai
kaikan wo musabotte jidarakutte gai
Kata warai unlucky girl
kimi to naraba heavenly
tarenagashi no lion head
tarenagashi no lion head
Koko ni wa
Ai nante nai nanimo nai
koukai wa mugen naite tsumiage
shuuaku naru bonnou wo ai to yobereba kyouzame
kimi ga inai ai wa nai
koukai wa mugen naite tsumiage
shuuaku naru bonnou wo ai to yobereba kyouzame
kimi ga inai ai wa nai
MUCC - Zeroshiki
maanantai 21. helmikuuta 2011
Only 21 days to go~
Joo, tosiaan. Minullahan on nyt koeviikko, ja pitäisi lukee terveystietoa, mutta en vain voi olla ilmoittamatta maailmalle tästä asiasta: SAIN VIIMEINKIN ISÄNTÄPERHEEN!
Elikkäs, tulen (toivottavasti) viettämään kymmenen kuukautta Yokohamassa, Kanagawan prefektuurin pääkaupungissa. Asukasluvultaan Yokohama on heti Tokion jälkeen suurin Japanissa. Ja minähän en halunnut mihinkään suurkaupunkiin...
Kouluna toimii Kanagawa Sogo High School, joka on oletettavasti kunnan koulu, sillä ei nimessä ole mitään mikä viittaisi yksityiseen. Sinänsä jees, sinänsä ei. Mutta koulurakennus on kieltämättä hieno, eikä rautatieasemalta ole ollenkaan pitkä matka. Toivottavasti sitten kotoa ei ole kovin monen tunnin junamatka koululle. Koulun klubi tarjonta näyttää olevan suurimmaksi osaksi urheilua, mutta kendo olisi niiin jees!
Tosiaan, perheeseen kuuluu vanhemmat, jotka ovat luultavasti yksityisyrittäjiä (self-employed sanoo paperi), minulla on kaksi host-pikkusiskoa, ja isoäiti asuu samassa talossa. Asuinalueenihan osuu tosiaan koko Japanista sille 28 neliökilometrin alueelle, missä NEWSin Tegoshi Yuya on syntynyt. Omistan siis pakkomielteisesti fanaattisen kaverin (ei ihan), joka luultavasti tappaa minut omakätisesti jollen tuo tuliaisiksi Tesshiä...
Ja taisinko luvata teille kuvia tähän tekstiin? Sori, saatte odottaa amigurumeista kuvia vielä jonkun aikaa. Hehkuttelen vielä itsekseni isäntäperhettä, Yokohamaa, ja sitä että pitää kirjoittaa käsin kirje, sillä sähköpostia ei näkynyt. Tuleekohan minun loppu koeviikosta mittää, kun kiinnostaa vain tuo isäntäperhe. Mutta oikeesti kiva, että on host-sisaruksia, koska jos on yksityisyrittäjä perhe, niin vanhemmat taitavat olla aika kiireisiä. Eikä se mitään että ikäeroa on jonkun verran, minun on helppo taantua (tai kehittyä?) lapsen tasolle ^-^. Eikä 15 ja 13 vuotiaat nyt NIIN lapsia ole.
Jeps, en itse löytänyt koulunsivuilta koulupuvusta kuvaa, saati oppilasmääriä. Klubit ovat tosiaan urheilupainoitteisia: kendoa, kahta jalkapalloa, uintia, sulkapalloa, vaellusta. Mutta oli myös jousi- ja puhallinorkesterit, valokuvaus, suunnittelu yms yms. Että näillä tiedoilla uskon viihtyväni hyvin 10 kuukautta Japanissa.
Tämä päivitys oli tietenkin tärkein kaikista, huomaattehan? Mutta pakko nyt jollekin kertoa tästä, koska sisko lukittautui juuri huoneeseensa välttääkseen enää enimmät hehkutukset. Heh heh. Ja nyt tuo terveystiedon kirja mulkoilee ilkeästi. Voisin ehkä alkaa lukea. Ehkä. Kohta.
-yunikon
Elikkäs, tulen (toivottavasti) viettämään kymmenen kuukautta Yokohamassa, Kanagawan prefektuurin pääkaupungissa. Asukasluvultaan Yokohama on heti Tokion jälkeen suurin Japanissa. Ja minähän en halunnut mihinkään suurkaupunkiin...
Kouluna toimii Kanagawa Sogo High School, joka on oletettavasti kunnan koulu, sillä ei nimessä ole mitään mikä viittaisi yksityiseen. Sinänsä jees, sinänsä ei. Mutta koulurakennus on kieltämättä hieno, eikä rautatieasemalta ole ollenkaan pitkä matka. Toivottavasti sitten kotoa ei ole kovin monen tunnin junamatka koululle. Koulun klubi tarjonta näyttää olevan suurimmaksi osaksi urheilua, mutta kendo olisi niiin jees!
Tosiaan, perheeseen kuuluu vanhemmat, jotka ovat luultavasti yksityisyrittäjiä (self-employed sanoo paperi), minulla on kaksi host-pikkusiskoa, ja isoäiti asuu samassa talossa. Asuinalueenihan osuu tosiaan koko Japanista sille 28 neliökilometrin alueelle, missä NEWSin Tegoshi Yuya on syntynyt. Omistan siis pakkomielteisesti fanaattisen kaverin (ei ihan), joka luultavasti tappaa minut omakätisesti jollen tuo tuliaisiksi Tesshiä...
Ja taisinko luvata teille kuvia tähän tekstiin? Sori, saatte odottaa amigurumeista kuvia vielä jonkun aikaa. Hehkuttelen vielä itsekseni isäntäperhettä, Yokohamaa, ja sitä että pitää kirjoittaa käsin kirje, sillä sähköpostia ei näkynyt. Tuleekohan minun loppu koeviikosta mittää, kun kiinnostaa vain tuo isäntäperhe. Mutta oikeesti kiva, että on host-sisaruksia, koska jos on yksityisyrittäjä perhe, niin vanhemmat taitavat olla aika kiireisiä. Eikä se mitään että ikäeroa on jonkun verran, minun on helppo taantua (tai kehittyä?) lapsen tasolle ^-^. Eikä 15 ja 13 vuotiaat nyt NIIN lapsia ole.
Jeps, en itse löytänyt koulunsivuilta koulupuvusta kuvaa, saati oppilasmääriä. Klubit ovat tosiaan urheilupainoitteisia: kendoa, kahta jalkapalloa, uintia, sulkapalloa, vaellusta. Mutta oli myös jousi- ja puhallinorkesterit, valokuvaus, suunnittelu yms yms. Että näillä tiedoilla uskon viihtyväni hyvin 10 kuukautta Japanissa.
Tämä päivitys oli tietenkin tärkein kaikista, huomaattehan? Mutta pakko nyt jollekin kertoa tästä, koska sisko lukittautui juuri huoneeseensa välttääkseen enää enimmät hehkutukset. Heh heh. Ja nyt tuo terveystiedon kirja mulkoilee ilkeästi. Voisin ehkä alkaa lukea. Ehkä. Kohta.
-yunikon
tiistai 28. syyskuuta 2010
And so the days close in
Eilen lähti vaihtaripaprut sitten takaisin YFUlle. Ja sitten niitten pitäisi olla 1.10. Japanissa ja siitä tämä seikkailu sitten alkaa :)
Tosiaan, eilen kotiin tullessa oli ihan mukava kiire niiden papereiden kanssa. Tuli p*rseen alla kirjoittelin viimeistä versiota isäntäperheen kirjeestä ja sitten kaksikymmentäviisi yli kahdeksan lähdettiin ajamaan hirveällä kiireellä postilaatikolle joka tyhjennetään puoli yhdeksän. Ehdittiin ^w^. Haluaisin jo tietää mikä päivä maaliskuuta lähtö olisi.
Tänään tuli myös eilisen verikoetulokset ja sain tietää veriryhmäkseni A+. Ei se mikä toivoin sen olevan, mutta tähän on kai tyydyttävä. Voin muuten sanoa että nyt muistan miksi vihaan verikokeita. Molemmissa kyynärtaipeissa mustelmat, kiitos taitamattoman näytteenottajan. Muistan ikuisesti ne sanat: "Tästä oikeesta kädestä ei oikein tule. Vaihdetaas tuohon vasempaan." Oli siinä sitten oikeaa kättä pistelty jo useampaan otteeseen ja kun vaihdettiin vasempaan, alkoi tälläkin kylmäpäällä hiukan silmissä pyöriä. Ikinä ennen ei ole pyörtyminen ollut niin lähellä. Onneksi lääkärillä oli seinällä suloinen koirajuliste, jonka suloisia silmiä tuijottelin koko sen näytteenoton ajan.
Ja sitten viime keskiviikon keikkatunnelmia: Tosiaan, olimme D'espairsRayn keikalla Helsingin Tavastialla. Ryntäyksessä olimme valmiina jo kahdelta, ja kun ryntäys tuli päästiin aika eteen. Tosin turvamies sössi kaiken ja jouduimme lopulta aika paljon taaksepäin jonossa. Harmi sinänsä. Mutta keikalla toiseen-kolmanteen riviin päästiin. Siihen Karyun eteen. Jätkät veti tosi hyvin ja oli mahtava tunnelma. Tulkaahan Despat uudelleen Suomeen soittamaan. Tosin Hizumi voisi hiukan opetella englantia paremmin, vaikkei varmaan kukaan yleisössä saanut mitään selvää solistin englannin solkotuksesta, oli kiljunta silti korviahuumaavaa. Vaikka minäkin pidin korvatulppia. Mukaan ei tarttunut uutta levyä, tällä kertaa, mutta kiertueen keikkapaita kyllä. Tämä päällä on koulussakin kuljeskeltu jo monta päivää. Love it <3. Kiitoksia teille D'espairsRay!
Ehkä siinä oli suurinosa tällä kertaa. ^w^
Tosiaan, eilen kotiin tullessa oli ihan mukava kiire niiden papereiden kanssa. Tuli p*rseen alla kirjoittelin viimeistä versiota isäntäperheen kirjeestä ja sitten kaksikymmentäviisi yli kahdeksan lähdettiin ajamaan hirveällä kiireellä postilaatikolle joka tyhjennetään puoli yhdeksän. Ehdittiin ^w^. Haluaisin jo tietää mikä päivä maaliskuuta lähtö olisi.
Tänään tuli myös eilisen verikoetulokset ja sain tietää veriryhmäkseni A+. Ei se mikä toivoin sen olevan, mutta tähän on kai tyydyttävä. Voin muuten sanoa että nyt muistan miksi vihaan verikokeita. Molemmissa kyynärtaipeissa mustelmat, kiitos taitamattoman näytteenottajan. Muistan ikuisesti ne sanat: "Tästä oikeesta kädestä ei oikein tule. Vaihdetaas tuohon vasempaan." Oli siinä sitten oikeaa kättä pistelty jo useampaan otteeseen ja kun vaihdettiin vasempaan, alkoi tälläkin kylmäpäällä hiukan silmissä pyöriä. Ikinä ennen ei ole pyörtyminen ollut niin lähellä. Onneksi lääkärillä oli seinällä suloinen koirajuliste, jonka suloisia silmiä tuijottelin koko sen näytteenoton ajan.
Ja sitten viime keskiviikon keikkatunnelmia: Tosiaan, olimme D'espairsRayn keikalla Helsingin Tavastialla. Ryntäyksessä olimme valmiina jo kahdelta, ja kun ryntäys tuli päästiin aika eteen. Tosin turvamies sössi kaiken ja jouduimme lopulta aika paljon taaksepäin jonossa. Harmi sinänsä. Mutta keikalla toiseen-kolmanteen riviin päästiin. Siihen Karyun eteen. Jätkät veti tosi hyvin ja oli mahtava tunnelma. Tulkaahan Despat uudelleen Suomeen soittamaan. Tosin Hizumi voisi hiukan opetella englantia paremmin, vaikkei varmaan kukaan yleisössä saanut mitään selvää solistin englannin solkotuksesta, oli kiljunta silti korviahuumaavaa. Vaikka minäkin pidin korvatulppia. Mukaan ei tarttunut uutta levyä, tällä kertaa, mutta kiertueen keikkapaita kyllä. Tämä päällä on koulussakin kuljeskeltu jo monta päivää. Love it <3. Kiitoksia teille D'espairsRay!
Ehkä siinä oli suurinosa tällä kertaa. ^w^
In the rather wondrous lonely sky
my thoughts that will never die are floating
The cold winds bring the season,
my frozen white sigh heralded winter
my thoughts that will never die are floating
The cold winds bring the season,
my frozen white sigh heralded winter
Yami ni furu kiseki - D'espairsRay
tiistai 7. syyskuuta 2010
Not so boring day...
Edellisestä päivityksestä on tosiaan kulunut jo kuukausi, ja tässä pikku hiljaa on totuteltu omaan blogiin. Voin vielä myöntää että kyllä vielä tökkii, mutta koittakaa ihmiset kestää. Antakaa se aloittelijalle anteeksi : )).
Tänään tuli hyväksymispuhelu YFU:lta kesken englannintunnin. Oli tämä puhelu pakko lykätä kauemmas, ja voittekin päätellä että viimeisesta kahdenkymmenminuuttisesta ei tullut mitään ajatusten pyöriessä vain tuossa puhelussa. Lopulta pääsin soittamaan toimistolle takaisin ja sain tietää, että minut on hyväksytty Japaniin vuodeksi 2011 vaihto-oppilaaksi. Ruokailussa pompin ylös alas tuolillani tämän seikan takia.
Huomenna pitäisi saada paperit täyttöön ja kolmessa viikossa lähettää takaisin päin. Lääkärintarkistus... Veriryhmä... Rokotukset... Kielitunnit...
Toisaalta tämä YFU:n maaliskuun 2011 lähtö tulee yllättävän äkkiä, vaikka onhan siihen vielä se kuusi kuukautta aikaa. Mutta sekin hurahtaa nopeasti. Päivärutiinin kehittyessä raiteilleen viikot suhahtavat ohi, ja ennen kuin huomataan onkin jo joulu. Sitten hypätään 17 syntymäpäivän ohi ja pian onkin se kauan odotettu maaliskuu jolloin pitäisi lähteä. Tuossa vaiheessa voi mennä sormi suuhun, että mihin minä olenkaan ryhtymässä?! Mutta luulen että kokemus on sen kaiken arvoinen. Kyllähän siellä tulee aika jolloin kaipaa kotia ja tuttuja piirejä, perhettä, kavereita. Ja kokemuksen pohjalta voin jo etukäteen sanoa, että koti-ikävä tulee iskemään minuun kovasti ja voimakkaasti. Mutta kyllä tästä on ennenkin selvitty. Ja siellä on ystävät ja uusi perhe auttamassa.
Kokonaisuudessaan täysin mukiin menevä päivä. Mikäs tässä yhdeksän maissa blogia kirjoitellessa teekuppi vieressä ja hyvä musiikki soimassa. Tämmöisiä päiviä pitäisi olla useita; jolloin kaikki menee putkeen ja elämä hymyilee. Mikään, edes sade tai kiukutteleva isosisko ei saa suupieliäsi kääntymään alaspäin. Kaikki, jopa jumiutunut niska ja päänsärky hymyilyttää. Nämä ovat minun päiviäni ^-^. Toisaalta, näin minuna täytyy myöntää että pidän sateesta...
Mutta, näin jätän teidän Spirit -stallion of the Cimarron -elokuvan soundtrackin biisin sanoihin:
Tänään tuli hyväksymispuhelu YFU:lta kesken englannintunnin. Oli tämä puhelu pakko lykätä kauemmas, ja voittekin päätellä että viimeisesta kahdenkymmenminuuttisesta ei tullut mitään ajatusten pyöriessä vain tuossa puhelussa. Lopulta pääsin soittamaan toimistolle takaisin ja sain tietää, että minut on hyväksytty Japaniin vuodeksi 2011 vaihto-oppilaaksi. Ruokailussa pompin ylös alas tuolillani tämän seikan takia.
Huomenna pitäisi saada paperit täyttöön ja kolmessa viikossa lähettää takaisin päin. Lääkärintarkistus... Veriryhmä... Rokotukset... Kielitunnit...
Toisaalta tämä YFU:n maaliskuun 2011 lähtö tulee yllättävän äkkiä, vaikka onhan siihen vielä se kuusi kuukautta aikaa. Mutta sekin hurahtaa nopeasti. Päivärutiinin kehittyessä raiteilleen viikot suhahtavat ohi, ja ennen kuin huomataan onkin jo joulu. Sitten hypätään 17 syntymäpäivän ohi ja pian onkin se kauan odotettu maaliskuu jolloin pitäisi lähteä. Tuossa vaiheessa voi mennä sormi suuhun, että mihin minä olenkaan ryhtymässä?! Mutta luulen että kokemus on sen kaiken arvoinen. Kyllähän siellä tulee aika jolloin kaipaa kotia ja tuttuja piirejä, perhettä, kavereita. Ja kokemuksen pohjalta voin jo etukäteen sanoa, että koti-ikävä tulee iskemään minuun kovasti ja voimakkaasti. Mutta kyllä tästä on ennenkin selvitty. Ja siellä on ystävät ja uusi perhe auttamassa.
Kokonaisuudessaan täysin mukiin menevä päivä. Mikäs tässä yhdeksän maissa blogia kirjoitellessa teekuppi vieressä ja hyvä musiikki soimassa. Tämmöisiä päiviä pitäisi olla useita; jolloin kaikki menee putkeen ja elämä hymyilee. Mikään, edes sade tai kiukutteleva isosisko ei saa suupieliäsi kääntymään alaspäin. Kaikki, jopa jumiutunut niska ja päänsärky hymyilyttää. Nämä ovat minun päiviäni ^-^. Toisaalta, näin minuna täytyy myöntää että pidän sateesta...
Mutta, näin jätän teidän Spirit -stallion of the Cimarron -elokuvan soundtrackin biisin sanoihin:
"Then from on high, somewhere in the distance There's a voice that calls,
"Remember who you are... if you lose yourself,
Your courage soon will follow,
So be strong tonight... remember who you are""
"Remember who you are... if you lose yourself,
Your courage soon will follow,
So be strong tonight... remember who you are""
-yunikon
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)