Less than two months...

Viime päivityksestä taas vierähtänyt jokunen tunti... joten ehkä mä taas kirjottelen jotain teidän iloks.

Heti ekaksi; en varmaan maininnut liittyneeni viimein koulussa klubiin? Jeps, näin tein. Nyt käyn joka tiistai ja torstai kolmannessa kerroksessa teeseremonia-klubissa. Ja voin sanoa että nyt harmittaa kun en liittynyt jo aikaisemmin! Ihmiset ovat todella ihania ja kannustavia, ja perinteistä teeseremoniaa on hurjan kiva opetella. Se on todellakin yhtä seremoniallista kuin kaikki kyodo, iaido sun muut taistelulajit. Missä järjestyksessä mikäkin viedään teentekopaikalle, millä jalalla astut tataminreunan yli, miten bambukauhaan tartutaan missäkin tilanteessa, millä tavalla se maaginen punainen liina taitellaan missäkin tilanteessa... Aivan huippua! Miksei Suomessa oo mitään tämmöstä? Pitääkin tarkistaa teeseremonian harrastusmahdollisuudet Suomessa, haluaisin niin kovasti jatkaa tätä harrastusta.

Olisikohan koulusta muuta..? Tosiaan vaihdoin fitness-liikuntatuntini jokaviikkoiseen lentopallotuntiin. Ja kyllä kannatti! Opettaja on sama, vanha, hassu, isohko mies, ja hurjan mukava! Myöskin ryhmässä on jokapäiväisiä kavereitani ja muihinkin olen tutustunut joukkueiden vaihtuessa. Lentopalloa en niinkään osaa... Ainakaan täällä japanilaisten rinnalla, he tuntuvat osaavan kaiken. Mutta minä tsemppaan!
Tähtäys minulla ainakin onnistuu todella hyvin, olen ampunut pallon päin opettajan päätä kolmesti, viimeksi tänään. Kertaakaan ei ole osunut. On minunkin päätäni päin lauottu, ja osuttu, mutta ei se siitä kärsi :)). Paineita tuo myöskin liikunnan ollessa sekaryhmässä, poikia on viisi, mutta siltikin he ovat huomattavasti tyttöjä parempia. Tämä on eka kerta sitten kakkosluokan kun samassa ryhmässä on poikia, tai samassa joukkueessa. Mutta kivaa on! Polvet vain tuntuvat olevan vähän kovilla, kun heittäydyn polvilleni pelastaakseni pallon osumasta maahan tai kurkottelen liian kauas... Kipeäksihän ne tulee, mutta sitten on hyvä syy käyttää hissiä kolmen kerroksen takia :)).

Myöskin eilen (keskiviikkona) oli meidän kutoskerroksen porukan lempiopettajan synttärit. Me odottelimme kerroksen perällä juhlapaukkujen ja kakkujen kanssa, kun yki oppilaista kävi hakemassa Kiichin sinne. Kun he astuivat nurkan takaa, kaikki räjäyttivät paukut yhtäaikaa ja alkoivat laulaa. Sensei meinasi paeta takaisin nurkan taakse.
Keskiviikko oli muuten kurja päivä, amerikkalaisen vaihtarin käyttäytyessä kuin amerikkalainen pentu, ja lopulta itse lähdin lähes itkien kotiin. Kakkoskerroksen kaapeilla yksi niistä uusista ykköspojista tuli juttelemaan, ja yleensä en jaksaisi jatkaa keskustelua sen pidemmälle, mutta sinä päivänä oli ihana huomata kuinka kohteliaita japanilaiset pojat osaavat olla. Kyseinen amerikanvaihtari on vieläkin minulle sadan jenin omenatee purkin velkaa...

Viime viikonlopun vietin pe-la kaverin luona yökylässä. Meitä oli neljä, eikä koko talossa ollut muita meidän lisäksi. Tehtiin ihan liikaa takoyakia, ja pelattiin takoyakeilla venäläistä rulettia, josta pelkurimaisesti jättäydyin pois. Takoyaki taikina + mausteet + sokeri tai rusinat ei kuulosta kovin hyvältä, mutta sitten jos sisällä on umeboshi (eräänlainen hapan, etikassa säilötty aprikoosin tapainen hedelmä), teelusikallinen vasabia tai inkivääritahnaa... Tai mukavasti chilijauhetta, ei kokemus varmastikaan olisi kovin helposti unohdettava. Itse vihaan umebosheja, vaikka suurinosa niistä pitääkin.
Perjantai-iltana katsottiin kaksi leffaa putkeen (Sinkkuelämää ja Yes-man), nukkumaan mentiin puol neljä, ja herättiin kaksikymmentä vaille yksitoista. Aamupala lopetetiin kahdentoista jälkeen, jonka jälkeen vain yleisesti riehuttiin, kunnes kahden maissa aloitettiin Titanic. Minä ja Lucy katsoimme leffan alusta asti, kahden muun tullessa mukaan puolivälissä. Loppusuoralla meistä kolme itki, minä mukaanlukien, ja leffan loppuessa ulkona oli pimeää - meillä pyjamat vielä päällä.
Sunnuntaina olin todella väsynyt, eikä millään olisi huvittanut lähteä luokan tyttöjen ja opettajan kanssa millekään kävelylle, mutta kiltisti lähdin mukaan. Matka oli pitkä, ja jo tunnin matkaamisen jälkeen minulla meinasi räjähtää pää opettajan sähläykseen, mutta lopulta paikan päällä oli tosi kaunista. Arvatkaas kuka unohti kameran kotiin? Juuri niin, minä. Kävimme myös semmoisella alueella, johon oli tuotu vanhoja perinteisiä japanilaisia taloja ympäri Japania, ja niistä oli rakennettu sitten eri prefektuurien vanhoja kyliä. Ainut asia mitä tämän matkaajan päähän mahtui: "voi kunpa tänne pääsisi larppaamaan!". Kyllä, se oli kuin olisi kävellyt vanhassa japanilaisessa kylässä, sellaisessa mitä telkkarista näkee. Kuten Viimeinen Samurai, tai Geishan Muistelmat -elokuvissa. Pystyin jo sielunisilmin näkemään joukon hulluja Jyväskylän Lyseolaisia ryntäilemässä liukkaita polkuja pitkin kimonoissa ja ninjapuvuissa! Harmi vain että se taitaa olla mahdotonta toteuttaa...

Ja loppuun vielä kappale mitä opettelen laulutunneilla, koska 19. pvä joulukuuta on konsertti. Omasta ryhmästämme tasan kahdella on japaninkielinen laulu; itse olen toinen heistä. Paineita lisää myös se, että kappale on japanilaisille lähes yhtä tärkeä kuin "Suojelusenkeli" on suomalaisille. Ja esitys pitäisi laulaa ilman nuottia edessä... Huhhuh. Tässä tarkoituksessa koulussa olevat pianohuoneet ovat erittäin käteviä. Päätinkin ottaa nyt tavaksi vähintään joka torstai toisella tunnillani kipaista sinne, harjoitella itsekseni puoli tuntia, ja jatkaa sitten hyppyä muilla opinnoilla. Pianohuoneet ovat siit kymmenennessä kerroksessa olevat huoneet, joissa voi soittaa pianoa ja laulaa, eikä kukaan kuule sitä huoneen ulkopuolelle. Tai kuulee jos on oikein hiljaista, mutta yleensä ei ole. Kyseessähän on musiikkikerros.

Tuossa kyseinen biisi.

Randomit kuvaspämmäilyt taitavat tältä kertaa jäädä, vannon että seuraavassa päivityksessä on kuvia enemmän kuin tarpeeksi!
Täällä vielä kaksi kuukautta sinnittelen ja sitten pitäisi palata sinne takaisin. Miten tarkenen tammikuun -10 asteessa kun +17 C pitää olla jo pipo päässä? Vähän ovat lähtöfiilikset viime kerrasta muuttuneet, ja olo on niin sekava kuin olla voi... Tuli tästä aiheesti juteltua toisen suomenvaihtarin kanssa, ja haluaisin jakaa hienot ajatukset tästä keskustelusta:
yunikon: "Japani ei oo enää se, mikä se oli sillon, ku astuttiin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla, 27. huhtikuuta, klo 17.30."
Jusa: "Se on ehkä sama maa, mut ei TODELLAKAAN enää sama meille, sil on nykyään ihan eri merkitys..."

Näihin sanoihin on hienosti tiivistetty varmasti meiän kaikkien fiilikset tällä hetkellä... Miettikäähän sitä sitten :P